Kylmänkukka kavereineen

Jo muutaman vuoden on pieni luontoaktiiviporukka suunnannut Hämeen mäntymetsiin ihastelemaan harvinaista kylmänkukkaa, joka lukeutuu erittäin uhanalaisiin lajeihin. Innostus lähti liikkeelle juuri tuosta, näyttävästä Kanta-Hämeen maakuntakukasta, jota vinkattiin löytyvän mm. Hattulan Parolasta (levinneisyyskartta), ja on myöhemmin laajentunut kasvin monenkirjaviin sukulaisiin. Tuli vinkki, että Tuuloksesta löytyy kylmänkukan ja kangasvuokon risteymää, joka rajatusta esiintymisestään johtuen on mahdollisesti vieläkin harvinaisempi kuin harvalukuinen hämäläinen.

Opastaulun kertomaa: Kylmänkukkaristeymä on monivuotinen, mätästävä ja syväjuurakkoinen valoisien mäntykankaiden kasvi. Se kukkii keväällä huhti-toukokuun vaihteessa. Se kasvaa vanhempiaan kookkaammaksi. Kukat ovat suuria ja vaaleanvioletteja; kangasvuokolla kukat ovat valkoisia ja hämeenkylmänkukalla sinisiä. Risteymällä osa lehdistä ja kangasvuokolla kaikki lehdet säilyvät vihreinä talven yli, hämeenkylmänkukan lehdet kuihtuvat syksyllä ja uudet kehittyvät kukkimisen jälkeen. Kasvien hedelmystöt ovat pehmeitä karvapalloja, mutta risteymällä siemenet jäävät kehittymättä.

Kukat olivat tänä vuonna harvassa ja pääosin kukkineita. Alueella on tehty harvennushakkuita, ja varoituskylteistä ja huomionauhoista huolimatta esiintymät ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Johtuiko tämän vuoden kato hakkuista ja valon lisääntymisestä alueella? Hattulassa on hakkuiden lisäksi riesana motocrossaajasukupolvi, joka kyntää syviä uria männikköön harvinaisista kasveista piittaamatta.


Alla viime vuoden kuvasatoa. Kangasvuokko ja kylmänkukka.

Shoppailua

Vietettiin shoppailupäivä kotikaupungin liikkeissä. Visan vinguttaminen alkoi naapuripuutarhasta, josta lykättiin maitokärryillä kotiin laatikollinen kaunista ja hyödyllistä: neljä punaista pelargoniaa, kaksi persiljaa, sitruunatimjami ja koristebataatti. Haluamaamme pussimultaa ei ollut, joten kotona kulkupeli vaihtui autoon ja toisaalta multaa metsästämään. Poikettiin torilla, josta ruukkuchili ja minitomaatti matkaan ja sitten kaupungin kakkostaajamaan sinisistä taloistaan kuuluun huonekalukauppaan. Ei siellä multaa myyty, mutta kaksi vitriiniä ja viihdetaso olohuoneeseen.

Kun kotimaisen valmistajan selkeälinjaiset saapuvat, voi tyytyväisenä todeta, että kodin mööbeleillä pärjää loppuelämän. En käsitä nykyään vallitsevaa Ikea-ideologiaa, jossa huonekaluja vaihdetaan muodin ja mielihalujen mukaan, jos ei vuosittain niin ainakin muutaman vuoden välein. En ole koskaan edes käynyt Ikeassa enkä aio. Meillä suositaan kestävää ja ajatonta kotimaista, ja vaihtelu loihditaan verhoilla ja matoilla.

Kalustehankintojen jälkeen kolmanteen taajamaan suureen sekatavarakauppaan ja kärry täyteen multasäkkejä, ensimmäistä kertaa myös kesäkukkamultaa, jossa kevytsoramursketta ja kastelukiteitä korjaamassa kuivan kauden ja puutarhurin unohdusten tuhoja. Saa nähdä onko hintansa väärtti.

Kun puolisoni saunanaluspuhteena pesi talvirenkaat sadevesitynnyrien ilmaisvedellä, minä löin yrtit ja kukat multaan. Viime vuonna silmänilo istutettiin 23.5., edellisenä vuonna 10.5. eli tulevaisuus näyttää olinko liian aikaisin liikkeellä. Toisaalta laatikot ja ruukut on helppo nostaa kuistille suojaan, jos kylmä yllättää. Vielä esikasvatukseen matalaa auringonkukkaa, kehäkukkaa ja keräsalaattia, jotka olen yleensä kylvänyt suoraan ulos, sekä ruusupapua, ja päivä oli pulkassa.

Etsivä löytää

Tulee viikonloppulepo tarpeeseen, samoin kahden viikon kuluttua alkava loma, luulisin. Hukkasin avainnipun, jossa kodin, autotallin, äidin kodin sekä harrastusseuran postilokeron avaimet.

Lähdin aamulla töihin toimipiste a:han, ja nappasin tarvittavat avaimet automaattisesti mukaan. Päivällä oli kokous toimipiste b:ssä. Koska koti oli matkan varrella, poikkesin haukkaamaan muutaman voileivän, sillä tiesin kokoustarjottavana olevan pelkkää jäätelöä. Mutta mutta, kotiavaimet olivat teillä tietämättömillä. Tutkin taskut ja repun, mutta nippua ei löytynyt. No, vara-avaimella sisään ja tankkauksen jälkeen jälkiruokakahville kokoukseen.

Olen yleensä hyvä etsijä. Mietin rauhassa, missä viimeksi olen käsitellyt kadonnutta ja siitä etenen takautuvasti paikan kerrallaan. Avainnipusta varma havainto oli työpöydällä, kännykän soidessa nimittäin tyhjensin olkalaukun sisällön pöydälle, koska naisen laukusta käteen osuu yleensä ensin aina jokin muu kuin tarvittava kapine ja huonossa lykyssä ei ennätä vastata. Niinpä palaverin jälkeen takaisin toimipiste a:han.

Etsin työpöydän ja sitten jokaisen kaapin, josta olin päivän aikana jotain tarvinnut, koska kiireessä ja ajatusten ollessa muualla esineitä saattaa päättyä mitä merkillisimpiin paikkoihin, sekä kaikki muut mahdolliset tilat. Vesiperä kaikkialla. Heräsikin kysymys, otinko avainnipun sittenkään aamulla mukaan.

Olin eilen kahden tunnin sauvakävelylenkillä ja joskus avaimet unohtuvat liikuntavaatteiden taskuun. Kadonneiden arvoitus tuntui ratkenneen. Toiveikkaana kotiin, mutta vesiperä sielläkin. Tuskastuminen ja harmi, sitten jo huoli, joskos pudonneet jonnekin. Kun kulta tuli kotiin, etsittiin yhdessä. Valmistauduin jo palaamaan toimipiste a:han, kun päätin tsekata auton uudemman kerran ja sieltä nuo penkin raosta löytyivät. Helpotus löi voimattomuuden päälle, mutta tokenin sentään siivouspuuhiin.

Vetten ääreen

Ajattelin lääkitä itseäni luonnolla. Soitto ystävälle ja sitten lähiseudun lintutorneja koluamaan varusteena kiikarit ja kamera. Bongailu alkoi paikkakunnan satamasta, jossa lahden poukamassa nököttää pieni, mutta varsin käyttökelpoinen rakennelma luontoharrastajien iloksi. Liekö tuulinen sää pitänyt linnut piiloissansa, koska ainoat havaitut siivekäslajit olivat sinisorsa, silkkiuikku, kalalokki ja naurulokki.

Satamasta matka jatkui Saarioispuolelle. En ole aikaisemmin käynyt Jutikkalan lintutornissa ja olin lumoutunut. Auto jätettiin tien varteen, mistä mutkitteleva polku vei pientä harjua myöten metsän läpi rantaan. Puusto oli vanhaa, keloja ja maatuneita runkoja kolopesijöiden nakutella, ja löytyipä valtaisa lintujen ruokintapaikkakin. Puihin oli ripustettu kaksi vesivanerista nikkaroitua parinkymmenen litran vetoista siemenautomaattia, joista oli kuorista päätellen tarjoiltu kauraa ja auringonkukan siemeniä, sekä inhat määrät ihraa.

Luonnon muovaamaa grafiikkaa kelopuun rungolla (kuvassa) ei voi kuin ihailla.

Melko hiljaista oli myös Saarioisjärven rannassa, mutta näimme sentään uusina lajeina kalatiiroja ja nokikanapariskunnan sekä kuulimme kaulushaikaran pulloon puhaltelun ja kevään ensimmäisen käen. Käellä oli paljon asiaa ja välillä levy jumiutui kuk kuk kuk kuk kukkuu kukkuu.

Seisovaa vettä

Olipa viikko. Työviikkoon mahtui paljon hankaluuksia ja pahaa mieltä, mutta myös mukava retkipäivä tehtaanpiippujen juurelle. Tällä kertaa suuntana oli Pohjois-Pirkanmaa ja ihmettelyn aiheena Serlachiuksen miehet. Kaksi kiintoisaa museota, joissa voisi käydä ajan kanssa uudelleen, hyvää ruokaa, mukavaa seuraa ja tietysti seurakunnan retkeen kuuluva pakollinen kirkkokäynti. Joskus on niin lokoisia päiviä, että kummissansa miettii, onko tämä työtäkään.

Mutta vastuksensakin on. Korvien välissä sitten kärsitään. Alitajunta on juonessa mukana ja näyttää öisin todentuntuisia ja lohduttomia unia. Työmatkamusiikki on vaihtunut Rautiaiseksi ja soi kovaa. On pakko jollain keinoin edes yrittää potkia seisovaa vettä liikkeelle.

Nuukuusviikko

Piti niin antaumuksella viettää kestävään kulutukseen tähtäävää nuukuusviikkoa, mutta plörinäksi meni. Alkuviikosta oli jalo aikomus pyöräillä töihin, vaan minkäs toipilaana teit. Nyt kun olo on jotakuinkin normaali, on retkipäivää ja kokouksia ympäriinsä eikä työmatkapyöräilyä voi harkitakaan. Mutta jos edes kimppakyydin saisi nuukailuviikon hengessä aikaiseksi.

Nuukuusviikko on jokavuotinen huhti-toukokuulle sijoittuva järkevän kulutuksen teemaviikko, jota koordinoi Kierrätysliike. Viikolle valitaan aina teema, joka tänä keväänä peräänkuuluttaa kestäviä tapahtumia ja kestävää järjestötoimintaa. Oli parrasvaloihin nostettu asia mikä tahansa, tavoitteena on edistää luonnonvarojen säästäväistä käyttöä ja jätteiden synnyn ehkäisyä.

Kuulun muutamaan järjestöön, joista suurin osa jo sinällään sitoutuu luontoarvoihin ja ekoiluun. Kuten syntitesti taannoin paljasti, olen hengeltäni veltto, enkä tee numeroa tärkeäksi kokemistani asioista, paitsi täällä blogissa, eli keskityn pitämään oman tontin puhtaana ja annan muiden elää omalla tavallaan. Siis tämä kulunut juttu, että teot puhukoot puolestaan.

Ruokakaupassa:

Suosin lähellä tuotettua kotimaista ja luonnonmukaista sesongin mukaan. Tässä on vielä kirittävää. Talvisin meillä nimittäin syödään kasvihuonetomaattia ja -kurkkua hyvällä ruokahalulla ja herkutellaan etelän luomuhedelmillä, vaikka pakastimesta löytyisi itsepoimittuja kotimaisia marjoja.

Vältän turhia pakkauksia ja teollista ruokaa. Kartan muovia mahdollisuuksien mukaan. Kauppaan otan mukaan korin ja/tai kangaskassin. Elintarvikepakkauksista suosin lasia, paperia ja kartonkia. Olen ommellut ohuesta valoverhokankaasta pestävät kestohedelmäpussit, joista hintatarra lähtee helposti irti, pusseilla tosin on paha tapa kauppaan lähtiessä unohtua kotiin. Pyrin kokkailemaan puhtaista perusraaka-aineista.

Ostan reilun kaupan tuotteita. Tämä nyt oli vähän turha veto, nimittäin kotimainen ja etenkin kotimainen luomu ajaa aina reilun ohi. Mutta sanotaanko, että lahjoissa ja viemisissä suosin.


Jenni Valon, Tytti Halosen ja Anu Toivolan suunnittelema vastamainos, joka voitti vuoden 2009 Mainoskupla-kisan avoimen sarjan, osuu ytimeen.

Vapun väänteet

Kun puhelin vappuaamuna herätti ennen seitsemää ja puolisoni sai kutsun etsintätehtäviin, oli tipalla etteivät vappuperinteet menneet uusiksi. Vaan onni oli myötä, oma vapepalaiseni yhytti kadonneen bilettäjän jo matkan varrelta ja kaikki tositoimiin hälytetyt pääsivät tyytyväisenä jatkamaan vapunviettoaan. Söimme runsaan aamiaisen ja lähdimme torille puheita ja kevättuulia kuulostelemaan. Jos ensimmäiset puhalsivat maltilliselta suunnalta, niin jälkimmäisten kanssa oli tekeminen, tarvittiin aurinkoinen paikka ja kaulaliina ennen kuin pohjoinen taltutettiin. Muutama lumikuurokin päivään mahtui.

Työn juhla meni pääosin laiskotellessa, aluksi omasta halusta, myöhemmin pakon sanelemana. Vatsaa nipisteli jo aattona, mutta laitoin murinat epäsäännöllisen ja epäterveellisen napostelusyömisen piikkiin. Vapun silliaamiainen katosi vielä hyvällä ruokahalulla tuulensuojaan, mutta illan salamipizza ei tahtonut mennä alas, yksi pala meni ja tuli kohta ylös. Sitten alkoi palelu ja lämmönnousu. Pahinta oli polttava jano: juominen tiesi heti yököttävää vessareissua ja sitä halusi välttää. Vetäydyin ajoissa pehkuihin ja toivoin, että aamuksi olo priskaantuisi. Ei olisi kovin vakuuttavaa vapun jälkeen soittaa esimiehelle, että kipeänä ollaan, että vähän lämpöä ja vatsakipua tässä... Kuume laski aamuksi, mutta vatsakipu jatkui. Vaikka aloitin syömisen hellävaraisesti teellä, piimällä ja mustikoilla, polttelu alkoi heti kun jotain suuhunsa laittoi. Mutta töihin. Päivä kääriytyi outoon pumpuliin sitä mukaa kuin kuume nousi. Pahinta oli nälkä. Juominen sujui, mutta jokainen suupala sai kivun yltymään ja sitä halusi välttää. Kotiin tultua sohvalle kippuralle nukkumaan.

Nukuin viidestä yhdeksään, joten yö meni pääosin kieriskellessä ja kipuja kuulostellessa. Huolissani kyselin, että sappiko se siellä vikisee vai vatsahaava. Aamulla sitten varovasti piimää ja mustikkaa massuun, ja kokeeksi jo leipääkin, ja hyvältä tuntui. Varsinainen käänne tapahtui illalla. Kun puolisoni hankki lenkille, omissakin tossuissa alkoi tuntua vipinää. Mikä tahansa kipuilu saa olon nuhjaantuneeksi ja mielen maahan, joten virkistys oli enemmän kuin paikallaan. Lähdettiin leppoisalla tahdilla matkaan, kliseisesti PPPP eli pitää pystyä puhumaan puuskuttamatta, ja nyt olen kuin uusi ihminen. Ruokakin maittaa ja kivut ovat muisto vain.