Mieli sinne lakkaamatta palaa

Tuli sitten Lapin lomakin pidettyä. Syksyinen viikko Ylläksen maisemissa ruokki sekä kauneuden että levon kaipuuta, etenkin kun ensimmäisen lomapäivän jälkeen päätin jättää sähköisten viestimien kanssa vehtaamisen. Ruska oli vasta tekeytymässä, mutta parani päivä päivältä saaden vähitellen koko tunturimaan liekehtimään. Patikoiminen luonnon väripaletilla oli yhtä juhlaa. Päivämatkat vaihtelivat muutamasta kilometristä kahteenkymmeneen.


Auto oli reissussa mukana, joten kokemuspiiriä laajennettiin ajelemalla ”Tosilapin” puolelle, kuten matkailuesitteet asian ilmaisevat, Enontekiön Hettaan. Lappalaisten keskustaajama vaikutti hiljaiselta ja surumieliseltä. Luontokeskuksesta mukaan napatusta paikallislehdestä luimme, miten monet myttyyn menneet hankkeet ovat saaneet paikalliset asukkaat välinpitämättömiksi, eikä alueen elvytysyrityksiin enää uskota. Onneksi joku uskoo. Paluumatkalla oli pakko poiketa hörppäämään legendaariset 50 sentin munkkikahvit.

Minä saattaisin viihtyä Lapissa noin niin kuin elämässä ja asumassa. Verkkainen elämisen rytmi, hiljaisuus ja liki luontoa oleminen saisi temperamenttini soimaan. Eli? Hiljainen rauhaa rakastava realisti aavistuksen alakuloisin sävyin, jolla silmää ja korvaa kauneudelle, mutta myös huumorin pilkkeelle, olisi Lapissa kuin kotonaan.


Leikittelin ajatuksella sen verran perusteellisesti, että kävin työvoimahallinnon verkkosivuilla katsastamassa alueen avoimet työpaikat. Siivoustyötä, kuten arvelinkin, mutta ihan mukiinmenevää. ”Tuuhniin tunthuriin! Työtehtävhiin opastethaan eikä meilä nyt ole sen kummempia vaatimuksia tutkinnoitten ja semmosten suhtheen muuta ko että oikealla asentheela ja yhteistyökykysellä luontheela pärjää pitkäle.” Vielä kun kullalle keksisi sopivaa työtä pohjoisesta. Pitää sitä realistillakin hulluja unelmia olla!

Jos ei olemaan, niin käymään edes. Hiihtolomareissu on jo varattu ja junaliput VR:n verkkokaupasta ostettu, joskin tikettien kelpoisuus on syytä varmistaa kiitos lippu-uudistushäslingin.

Ärhäkkää sähköä

Entinen sähköntoimittaja lähestyi kirjeellä, jossa kyseli syitä energiayhtiön vaihtamiseen ja houkutteli takaisin lahjoin ynnä huipputarjouksin. Ei yhtiö huono ollut, mutta kiehtoi ajatus ohjata edes osa rahavirrasta omalle talousalueelle, siksi vaihto. Uuden myyjän kanssa ollaan naimisissa seuraavat kaksi vuotta ja onkin niin ärhäkkää sähköä, että kärähti olohuoneesta pistorasia. Samaa sähköähän reikeleistä virtaa oli myyjä kuka tahansa, mutta merkillinen yhteensattuma.

Kun eilen illalla tavalliseen tapaani avasin tietokoneen, ohjelmat eivät suostuneet avautumaan, vaikka kuinka hiirellä klikkailin. Sitten jo haisi sähkönkäry. Äkkiä kone sammuksiin ja kulta varmistamaan diagnoosia. Juu, on se käryä. Pistoke oli tulikuuma, samoin seinä, pistorasian muoviosat olivat ruskeat ja osin sulaneet. Siinä sitten sulakkeet irti - kumma etteivät kärähtäneet - ja purkutöihin tarkistamaan kyteekö fylleissä. Ei kytenyt. Käry haihtui ja seinä jäähtyi aikanaan. Mutta sen tämä opetti, ettei sähkön kanssa ole leikkimistä ja ettei koneita kannata jättää valvomatta päälle.

Lapin taikaa

Kummallista olla Ylläksellä taas. Väkisin työkalenteriin sijoitettu syysloma herättää hieman ristiriitaisia tunteita mitä oikeutukseen tulee. Vaan mitäpä sitä murehtimaan. Reissu tuli varattua jo kesällä, jolloin en edes tiennyt pestini jatkuvan. Toisekseen ei sota saati seurakuntatyö yhtä naista kaipaa. Nyt olen täällä ja nautin täysin siemauksin.

Iltapäivän pikkupatikan reitille osui iloisesti soliseva tunturipuro, joka muodosti kirkasvetisen lampareen ennen kuin vehreänä jatkoi matkaansa. Lähteen kupeessa oli levähdystasanne, jossa tekstikyltein kerrottiin entisaikojen uskomuksista ja elämänviisauksista. Maistoin puron taikavettä, joka lupauksen mukaan johdattaa juojan aarteen äärelle. Toinen kyltti kuitenkin palautti maan pinnalle. Menit sinne tai tänne, sielu jää aina tunturin toiselle puolelle. Niin sietämättömän totta elämässä.

Kipusimme Kellostapuliin sen ainoaa kesytettäväksi mainostettua rinnettä pitkin, maistelimme mustikoita ja puolukoita ja ihailimme maaruskaa. Tästä on hyvä jatkaa "aarteen" etsintää.

Lähisähköä

Töpseleistä on jo muutaman päivän virrannut paikallista ekosähköä. Tai no lähes paikallista, energia jauhetaan tehtaanpiippujen juurella naapurikaupungissa. Kaksivuotinen sähkösopimus Vattenfallin kanssa päättyi viime viikolla ja ensimmäisen kerran omakotiasumisemme historiassa päätettiin vaihtaa sähkön myyjää. Ei sillä, että vanhan toimissa jotain valittamista olisi ollut, vaan silkkaa uteliaisuuttamme. Säästöä ei tule kuin parikymppiä vuodessa, mutta jääpähän edes osa sähkösatasista tälle talousalueelle ruotsalaisen ottaessa omansa virtaa verkoissaan siirtäessään. Myyjän vaihto onnistui helposti. Valkeakosken energia hoiti käytännön toimet ja lähetti uuden sähkösopimuksen postitse asiallisesti muovitaskuun pakattuna. Nyt sitten odotellaan ensimmäistä laskua.

Jo pitenee varjot

Saunalenkillä huomasi, miten varjot olivat kesästä venähtäneet. Aurinko laski ja vaikka sää oli miltei helteinen, valossa oli aavistus talvea. Luonnossakin värit alkavat kauhtua, maisema on kaunis murrettuine sävyineen, mutta ennakoi korjuuta ja kuolemaa. Haikeaako? Eihän toki. Vuodenkierto tällä leveysasteella on rikkaus vailla vertaa.

Olen syntynyt syyskuussa ja pidän syksystä, jos nyt asioilla mitään yhteyttä on. Moni ystävänikin on syksyn lapsi. Lahjapulma tuli ratkaistua tänään Hämeenlinnassa, kun ostoskoriin päätyi kaksi metsäpalstaa. Paikallinen Punnitse ja säästä -keidas nimittäin myy Luonnonperintösäätiön metsälahjakortteja, joilla suojellaan vanhoja ja uhanalaisia suomalaisia metsiä. Säätiö hankkii aina kulloisenkin metsän omistukseensa ja rauhoittaa sen pysyvästi luonnonsuojelulain nojalla. Näitä ikimetsän palasia voi sitten kuka tahansa ostaa itselleen tai lahjaksi.

Pyhänä pihalla

Tuulessa on jo syksyn vire ja keltaisia lehtiä kukkii nurmella muistuttamassa vuodenkierrosta, väistämättömästä tosiasiasta, joka kesän lopulla soittaa mieliä perin alavireisesti. Me yritimme etsiä syksyn iloisempaa säveltä sadonkorjuusta. Herukkapensaat poimittiin tyhjäksi, kun varjossa kasvaneidenkin tertut olivat kypsyneet mehukkaiksi. Viimeisensä antoivat myös herne ja sipuli. Maissi ja kesäkurpitsat tuottavat vielä, vaikka suurin osa sadosta otettiin jatkojalostukseen.

Päivälliseksi syötiin ämpärillinen perunaa. Kesän kokeiluna oli nimittäin perunan ruukkuviljely ja ruukuksi valikoitui talven jäälyhtytehtailussa pohjastaan haljennut 10 litran muoviämpäri. Kiviä salaojaksi, pala vanhaa pyyhettä suodatinkankaaksi, kerros turvemultaa ja mukula. Ämpäriä täytettiin mullalla perunan kasvaessa. Sen verran runsas ja laadukas oli sato, että ensi vuonna uudestaan. Sitä paitsi koska ämpäri mahdollistaa myös sisäviljelyn, sadon voi halutessaan aikaistaa vaikka juhannukseksi.


Perhosten ja mesipistiäisten iloksi potagerissa kasvaa kolme auringonhattua, joista ainakin punahattu on perhosten mieleen. Yllä työn lomassa kuvattu amiraali, alla nokkosperhonen.

Ruotuun

Koulu alkoi, joten meilläkin on palattu ruotuun mitä säännölliseen elämään ja lenkkeilyyn tulee. Kevyt kesälenkki maalaismaisemassa vaihtui valaistuun taajamavitoseen eli reittiin, jota voi tarvittaessa hölkätä myös pimeään aikaan ja liukkaalla kelillä. Tavoite on palauttaa hyväksi havaittu kolme kertaa viikossa liikkumisen rytmi.

Fyysistä ja henkistä kuntoa syksyllä totisesti tarvitaan. Tällä viikolla olen jo saanut hieman maistaa uuden työpisteeni hektistä menoa. Asiakkaita on paljon, uusia nimiä, kasvoja ja elämänkokemuksia tukuittain, vaikkei edes kerhotoiminta ole alkanut. Työpäivät tuntuvat venyvän. No, alkukankeutta uusia toimintatapoja opetellessa. Työyhteisö sentään on tuttu, mikä varmasti helpottaa sisäänajoa.

Mutta strategia on tämä: kun pidän itsestäni hyvää huolta, nukun, syön ja liikun riittävästi sekä teen vapaa-ajalla mieleisiä juttuja, jaksan huolehtia muista.

Vielä kuitenkin muutamia työpäiviä tutusti maalla, toimiston siivousta, kotikäyntejä, kokouksia. Yli kahdeksan vuotta lähes yhtäjaksoisia sijaistuksia kanttorina ja diakoniatyöntekijänä, tutut kylänraitit ihmisistä puhumattakaan. Kyllä maar poru pääsee, kun ensi viikon torstaina tuttu tie vilistää viimeisen kerran työmatkamerkityksessä alla. Freelancerin etu tosin on, että jonkinlaista keikkaa voi seudulle jatkossakin tulla. Ainakin vankilaan musisoimaan.