Pihabongausta

Tänään osallistuin lintujen tiirailuun BirdLife Suomen kampanjan innostamana. Tunnin aikana seurailin lintulaudan ja pihapuiden siivekkäiden elämää. Idea on bongata esiintyvät lajit ja kunkin lajin määrä eli yhtä aikaa näkyvät yksilöt. Lajinsa ainoina edustajina pihallamme nokkivat punatulkku, mustarastas ja peippo - aivan, kesäpeippo. On lie raasu palellut paukkupakkasilla. Niin ja yksi variskin piti hetken taukoa pihakoivun latvassa. Pareittain keikuttelivat hömötiainen, varpunen ja harakka, neljän sakissa keltasirkku, pikkuvarpunen ja sinitiainen. Talitiaisia näkyi kuusi. Ylivoimaiseen voittoon kiri viherpeippoparvi, joka täytti lintulaudan ja pihakoivut 35 yksilön voimin. Kannan syksystä romahduttanut loistauti lienee selätetty ja se, jos mikä, näkyy siementen kulutuksessa. Varpusia ja pikkuvarpusia näkyi vähemmän kuin muina talvina. Syy lienee kesällä leikatussa orapihlaja-aidassa: enää ei ole suojaisaa sijaa, missä tirskutella. Lintujen elämää on mukava seurata kesin talvin. Uusi laji pihapiirissä sykähdyttää aina, peltopyy on ollut harvinaisin ja sympaattisin vieras, ja tietysti muuttolinnut kevään tullen.

Vapaa vain on umpihanki

Kotikylän kuntorata on viikolla ollut pettymys. Ensin latu-uran pinta on jyrsitty varvuille ja kiville, sitten vahinkoa on yritetty paikata metsästä kolatulla lumella. Pehmeä, muhkurainen ja olematon latu kolmasosan lenkistä ei tänään innostanut, vaan ajelimme jälleen kuntarajan toiselle puolelle. Tarkoitus oli samalla testata uusia, viime kevään aleista ostettuja suksia ja monoja. Luistoa ja pitoa löytyi, joskin ensituntuma oli kankea. Tuntui kuin monon pohja ei olisi taipunut lainkaan ja suksetkin olivat tiukoissa mutkissa kömpelöt. Kierros kierrokselta meno parani, ainoastaan kantapäät joutuivat koville, kuten uusissa urheilukengissä usein, vaan hiertymittä selvisin kiitos teippauksen. Mainio suksipaketti, joka varmasti paranee käytössä.

Alkuviikon huonoilla laduilla harmin puhina tasaantui, kun ajattelin, että jonkinlainen latu sentään. Toista se olisi umpihangessa lykkiä. Vai olisiko? Tosinainen kai hiihtäisi Lapin selkosilla ahkio perässään, leiriytyisi, milloin huvittaa, ja jatkaisi, minne huvittaa. ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa vain on umpihanki.” Aaro Hellaakoski.

Minä viihdyn parhaiten valmiissa urissa niin ladulla kuin elämässä. Pidän rutiineista, ja tarvitsen niitä. Lapsena olin pettynyt, jos opettaja yllättäen ilmoitti iltapäiväretkestä, mieluummin olisin ollut koulussa koko päivän. Rutiinit tuovat turvaa ja se, että tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaan kun elämä ei mene niin. Vanhemmiten yllätyksistä ja äkkilähdöistä on oppinut pitämään. Ne ovat elämän suola.

Tänään oli turvallista olla elokuvissa, kun tiesi mitä reilun kolmen tunnin aikana tulee osapuilleen tapahtumaan. Aika meni nopeasti. Tarinana Täällä Pohjantähden alla.

Raittiissa raittiisti

Tänään testattiin naapurikunnan paljon kehutut hiihtoladut. Loistokunnossa olivat, ei voi kieltää. Meininki oli kiertää pari kolme kierrosta kuntorataa, mutta opastekyltin innoittamana päätettiin poiketa lenkille, joka vei valkohäntäkauriiden asuinsijoille. Latu oli kunnossa sielläkin lukuun ottamatta järven ylittävää osaa. Kauriita ei matkalla nähty, mutta ohitettiin sentään lauman herkuttelupaikkana ollut myllätty peltoaukea.

Oman kylän kuntorata, jota arki-iltaisin tahkotaan, on pitkien nousujen ja laskujen rata. Kroppa on vissiin tottunut lenkin mäkiin, koska tämän päivän erilainen suhteellisen tasainen lykkiminen otti yllättäen voimille. Urheiluviisaat sanovat, että harjoitustyyliä ja -tehoja pitää säännöllisesti vaihtaa, muuten kunto ei kehity. Niin kai se on, vaikkei tässä mitään kunnonkohotusta haetakaan, vaan hyvää oloa ja mieltä. Terveysliikuntaa siis.

Tammikuu on oikein terveyskuu. Illalla saunan päälle nautittiin valkosipuliperunoita ja fetasalaattia. Siinä ei sinänsä mitään terveellistä, no toki kasvisruokaa, mutta höystettynä Kolatun Vuohijuustolan täysirasvaisella salaattijuustolla, nam, melkoinen kaloripommi. Yleensä herkutteluhetki on kruunattu kuivalla valkoviinillä, mutta koska tässä huushollissa vietetään tipatonta tammikuuta, lasissa poreili ja tuoksui vain Olvin raikas makuvissy. Terveyskuu maksallekin. ”Riittana repsahtaa” ennusti taannoin tipatonta tammikuuta käsitellyt radio-ohjelma. Hauska sanapari jäi mieleen. Meillä tipattomuus on perinne vuodesta 2004 eikä aiheuta sen kummemmin vieroitusoireita kuin repsahduksiakaan.

Hiihtäen hilpeämpi

Kelpaa taas, kun on lumi maassa. Toivottavasti säilyy kevääseen asti. Työpöydällä mustaa valkoisella, että anomani kahden viikon palkaton virkavapaa on myönnetty. Maaliskuussa siis suuntana Lappi ja Ylläksen mainiot latuverkostot. Liikunta, perheessämme erityisesti hiihto, on ihmelääke, joka auttaa väsymykseen, masennukseen ja ketutukseen, parantaa unen laatua, laskee verenpainetta ja on muutenkin hyväksi kropalle. Hyvä hiihtokausi vie kylkiäisenään viitisen kiloa elopainosta, tosin sujutellen sulanut tulee kesällä ja syksyllä takaisin. Yöpöydällä Kaikki hiihdosta -kirja.

Joulu tuli ja meni

Olipa taas joulu. Aattona ehdittiin hädin tuskin syödä ja saunoa eli lahjat ja muu touhuilu jätettiin suosiolla joulupäivään. Työjoulu jälleen kerran. Aattona neljä tilaisuutta kahden tunnin välein ja vasta iltakuudelta kotiin. Kaksitoista tuntia näennäistä lepoa. Jouluaamuna viiden jälkeen kohti kirkonmäkeä, omat soitot ja treeni kuoron kanssa ennen seitsemältä kajahtelevia joulun kelloja. Mieleen ja ruumiiseen joulurauha laskeutui vasta, kun vankilan jumalanpalvelus yhdeltätoista päättyi. Tietää sen sitten, aika on kulunut pääosin sohvalla nuhjatessa takkatulen, suklaan ja punaviinin kutkuttava kolmiyhteys jäsenissä. Samaa rataa tapaninpäiväkin. Tänään jo hieman aktiviteettiyritystä.

Pukki toi joulun lahjahitin, piikkimaton, fakiirimaton tai miksi sitä sanotaan. Ensin energiat virtaamaan akupunktiopisteitä stimuloiden - matto tottavie toimii! - sitten ladulla sivakoiden. Hiihtokauden avaus paikallisella kuntoradalla jäi kahteen kierrokseen purevan pakkasen ja liian kevyen pukeutumisen vuoksi, sitä kun ei alkukaudesta tehot riitä kehon keskuslämmittämiseen. Mutta tästä on hyvä jatkaa. Uusi yritys huomenna.

Joulupäivän uutisissa haastateltiin Zen-keskuksen opettajaa mitä lie senseitä. Keskuksen sivuilla kerrotaan, miten Zen-meditaatio hiljentää mielen rentoon, luonnolliseen ja äärimmäisen valppaaseen tilaan, jolloin meditoija parhaassa tapauksessa herää todellisuuteen ja nyt-hetkeen eli näkee olemuksensa ja maailman sellaisena kuin ne todellisuudessa ovat. Erikoinen uutisaihe kristityssä maassa jouluna, vaan mikäs siinä, joulurauha kuin joulurauha, pääasia, että rauha. Sitä paitsi rentoudunhan minäkin taijia harrastamalla ja hiljaisuuden retriiteissä olen kuin kotonani.

Minulla on pari joulu-unelmaa, joista toinen liittyy rauhaan ja hiljaisuuteen: erämaajoulu Kainuussa tai Lapissa. Toinen on hotellijoulu Turussa joulurauhan julistuksineen, joulukirkkoineen.

Perustyötä

Seurakuntatyössä on nykyään paljon turhanaikaiselta tuntuvaa, aikaa vievää, joskin eittämättä hyödyllistä sälää. On asiakastietokantaa ja sähköistä kalenteria, joita päivitetään säännöllisesti, kirjattavaa ja tilastoitavaa siis riittää vuoden jokaiselle päivälle. Kokouksissakin istutaan tiheään niin pientiimeinä kuin koko työntekijäporukalla. Lokakuun kalenteri kertoi karua kieltään: 19 % ajasta meni kokouksiin, lähes viidesosa työstä, jossa ihmisten kohtaaminen sentään tärkeintä!

Koska joulun alla kokousrintamalla on hiljaista ja viikoittaiset piiritkin ovat joulutauolla, päivisin jää aikaa kierrellä kyliä perustyötä tehden. Kotikäyntikierros sadanviidenkymmenen joululehden kanssa on juhlaa. Lehti on lahja kaikille alueen yli seitsemänkymppisille. Maalla ovet ovat useimmiten auki seurakuntasisarenkin käydä sisään. Jossain tupsahdan kiireen keskelle, kohtaaminen mahtuu pariin minuuttiin, jossain menee tunti, puolitoista, juodaan kahvit, lauletaan virsi. Kuulumisia ja elämäntarinoita. Voinnit ja joulut toivotellen matka jatkuu seuraavaan taloon. Aina ei ovi aukea. Pirtti voi olla pimeänä ja väki maailmalla. Toisinaan asuja ei kuule kolkuttelua. Onpa minua pelokkaana verhoissakin väijytty. Silloin joulumuistaminen kopsahtaa saatekirjeen kanssa laatikkoon.

Adventti

"Adventti! Portit auki! Joulu on ovella. On tässä odotettukin. On ollut niin tylsää ja pimeää, kaamoskin masentanut. Vaan nyt sitä saa, nyt sitä saa laulella joululauluja ja ripustella jouluvaloja pitkin poikin. Adventtikalenterin ensimmäinen luukku auki ja joulustelemaan!

"Avaja porttis, ovesi, käy Herraas vastaan nöyrästi."

Jo soi amerikkalainen "White Christmas" -älämölö kaupan kaiuttimista ja ostoskärry täyttyy rauhaan ja hyvään tahtoon verhoutuneesta materiasta - susi lammasten vaatteissa - ja kulkuset helkkäilee kilvan kassakoneen kanssa.

"Kun itse taivaan kuningas sun tahtoo olla vierahas."

On leipomista, laittamista ja siivoamista. Täytyyhän sitä. Kunnon väki tarjoaa jouluruokaa puhtaaksi puunatussa kodissa. Kunhan vain saisi kaiken ajoissa valmiiksi ja muistaisi siinä ohessa hoitaa kortit, kukat, kutsut ja muut pakolliset.

"Suo ilovirtes kaikua, on siitä riemu taivaassa."

Pikkujouluihinkin pitäisi ehtiä. Pitäisiköhän ostaa uutta päällepantavaa? Uutta tai vanhaa, tuskin sitä kukaan glöginhuuruisten syöminkien lomassa huomaa. Riemun raikkahin aika.


Jotakin tuon tapaista tuli kirjoitettua kymmenisen vuotta sitten paikallislehden hartauspalstalle. Loppukaneettina oli paheksuvaa höpinää jouluvuodenajasta, ihmisten "suun ruoka, juoma, meno muu" -kulutusmentaliteetista ja rivinvälikehotus itsetutkisteluun. Kirjoitus päättyi lainatun adventtivirren viimeiseen säkeeseen: ”Nyt olkoon kiitos Jeesuksen, hän saapuu luokse syntisen."

Ikä lienee taittanut terän. Nyt tälle maailmanparantajalle riittää, että yrittää pitää edes oman tontin jotakuinkin puhtaana ja joulunvieton kohtuullisena.

Pikkujouluihinkin pitäisi ehtiä joo. Tänään iltapäivällä olisi ollut tarjolla maksettu pikkujoulu teatterin ja hyvän ruoan merkeissä Hämeen linnassa. Aivan, linnassa. Työpäivä kuitenkin venähti ja jouduin toteamaan kilpajuoksun kellon kanssa mahdottomaksi. Soitto kotiin ja aina niin kiltti ja ymmärtäväinen puolisoni suostui menemään juhliin yksin. Onneksi iltaa on riittänyt yhteiseen kotipikkujouluunkin.