Elämä on kuin sipuli

Nuorena tapasin keräillä sattuvia sanontoja ruutuvihkoon. Myös mielirunot saivat oman sinikantisensa, mutta sivut täyttyivät laiskanlaisesti, koska pitkien riimien kirjoittamisen sijasta marssin mieluummin kirjakauppaan. Aforismivihko sen sijaan oli varsin nopeasti täynnä. Harmittaa vieläkin, että olen joskus siivousvimmassani hävittänyt molemmat vihkot. Tekstien kautta olisi nyt hauska tutustua silloiseen minääni, sinisilmäiseen idealistiin, niin ainakin muistelen, joka aavisti jo jotain elämän rikkinäisyydestä. Aforismivihkoon näet päätyi myös yläasteen vessassa bongattu seinäkirjoitus: "Elämä on kuin sipuli, kuorit sitä kerros kerrokselta ja välillä itket." Arkinen vertaus osui ja upposi teiniin. Elämä on luopumista, hyvin yksinkertaista siis, kunhan hyväksyy tosiasiat.

Apropoo, sipulisato on korjattu ja odottaa kuivumistaan.

Sommaren är kort

Kesä on mennä hujahtanut. Minun kesäni loppuu aina vähintään kaksi viikkoa ennen töiden alkua oli sää mikä hyvänsä. Ilmatieteen laitos lupaa hellejaksoa ja minä hölmö elän henkisesti syksyssä. Pitäisi tarttua hetkeen ja nauttia viimeisistä lomapäivistä ja olla muulloinkin läsnä niin, ettei mikään muutos etu- tai jälkikäteen lamauttaisi ajatuksia. Vieläköhän tässä iässä oppisi moiseen?

Osallistuminen viiden päivän taiji-kurssille oli hyvä yritys parantaa tilannetta. Kun kiinalaisesta perinteestä ammentava 24 askeleen liikesarja tehdään levollisesti ja aistit avoimena ikään kuin muutoksen virrassa luovien, tasapaino ja läsnäolo siirtyy lopulta myös korvien väliin. Tämä tosin edellyttää säännöllistä harjoittelua, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.

Taiji-kurssin ohella kesä on edennyt lähes suunnitelmien mukaan: ikkunaremonttia, suursiivousta, mattopyykkiä, marjastusta, pihapuuhia sekä vastapainoksi löhöilyä, lukemista ja sudokuja. Toki yllätyksiäkin on ollut, kivoja ja ikäviä, mutta kaikista on selvitty.

Sato valmistuu näillä keleillä vauhdilla. Kesäkurpitsat ja viinimarjat odottavat kattilaan pääsyä, toiset sosekeitoksi toiset mehuksi, kun taas ruukkuviljellyt mansikat ja tomaatit napostellaan heti. On loppukesässä puolensakin.

.

Hilloa

Kotimaisten marjojen nimiin vannotaan eikä syyttä. Niitä kun aamusella lisää pari kourallista kaurapuuron tai maustamattoman jugurtin päälle, saa hyvän alun päivälle. Vitamiinipommeja voi napsia sellaisenaankin, mikä ei minulta luonnistu ilman sokeritujausta, poikkeuksena tuoreet mansikat ja vadelmat, kuten ei tuo ensin mainittu aamumarjojen nauttiminenkaan. Makeuttamiseen käytän koivusokeria, jossa on 40% vähemmän energiaa kuin tavallisessa sokerissa, mikä lieventävänä asianhaarana todettakoon.

Samasta makeaan mieltymisen syystä keitän vuosittain aina muutaman purkillisen mansikkahilloa lähinnä vaniljajäätelön ja lettujen kaveriksi. Ennen, kun säilöin mansikoita myös pakastimeen, hillon sai tehtyä myyntilaatikon alimmista tai muuten epäkuranteista marjoista. Nykyään, kun pakastan vain luonnon marjoja, tuntuu suorastaan tuhlaukselta ostaa priimamarjaa hilloa varten. Maaseudun Tulevaisuuden hillo-ohje ratkaisi pulman. Pihan perältä löytyy ilmaista raparperia, joka pikantisti vain maustetaan mansikalla ja vaniljalla.


Vaniljainen raparperi-mansikkahillo

2 l raparperin paloja
3 dl mansikoita
1 vaniljatanko
500 g hillosokeria
noin 1 dl vettä

Viipaloi kuorittu raparperi ja mansikat. Pane ainekset kattilaan veden ja halkaistun vaniljatangon kanssa. Kuumenna kiehuvaksi ja lisää hillosokeri. Keitä ilman kantta noin 20 minuuttia, kunnes raparperi on pehmeää. Ota vaniljatanko pois ja purkita hillo.

En ole koskaan aikaisemmin käyttänyt aitoa vaniljatankoa keittiöpuuhissa, mutta koska sellainen on joskus luomukaupasta kotiin kulkeutunut, päätin prikulleen noudattaa lehden ohjetta. Pilkoin raparperit ja mansikat ja otin maustetangon lasiputkilosta. Tuoksu, vai pitäisikö sanoa haju, oli niin tymäkkä, että olin vähällä pyörtää päätökseni ja tehdä keitoksen ilman vaniljaa, mutta kokeilunhalu vei voiton. Onneksi, sillä hillo on todella hyvää. Raparperista tulee raikkaus, vaniljasta makeus ja mansikasta väri, tosin minun hilloni ei ole niin heleän punaista kuin lehden kuvassa, vaan makuhan se tärkein on.

Huh kesää

Helteet ovat muisto vain, mutta ei hätää, huhkimista on riittänyt eikä loppua näy. Eilen tuli koko talon kattava ikkunaremontti valmiiksi, joten ensi viikolla alkaa perusteellinen suursiivous. Asia on toki kirjattu kesäsuunnitelmiin ja käy mainiosti lomasta, koska olen sen verran kaheli, että pidän siivoamisesta, mikäli sen saa tehdä kiireettä.

Välillä on sentään lomailtukin: parin päivän kaupunkiloma Helsingissä ja leppoisa kesäyön pyöräretki. Joitain terveisiä pääkaupungista. Kuten tavallista suunnittelin jo kotona omat menemiseni (puolisoni istui aamupäivät työhönsä liittyvässä seminaarissa) ja listasin käyntikohteikseni Kiasman, Designmuseon ja Arabian museon. Luulin Kiasman olevan vain läpihuutojuttu, välipala ennen muiden museoiden avautumista, vaan toisin kävi, nykytaide imaisi minut mukaansa kahdeksi tunniksi.

Eija-Liisa Ahtila: The Clear House, 2004

Marja Kanervo: Ryijy (yksityiskohta), 1992/2013

Eija-Liisa Ahtilan mielen hajoamista pohtivat työt olivat kuvaavia, mutta kauniin toiveikkaita. Mitä siitä, että tila pirstaloituu, uusi järjestys on omalla tavallaan selkeä ja sen kanssa voi oppia elämään. Tulkinta on toki aina katsojan silmässä, ei epäilystäkään, etteikö joku kokisi labyrinttimaisia veistoksia ahdistavina. Menetystä ja surua käsittelevä videoteos Rukoushetki osui kipeän asian ytimeen. Tyhjään kotiin palaaminen koiran kuoleman jälkeen oli kuvattu pakahduttavan aidosti. Eläimet olivat tärkeässä osassa myös videoteoksessa Marian ilmestys, joka mielenkiintoisesti tutki ihmeen olemusta ja näytelmän keinoin pyrki avaamaan pyhää ja inhimillistä. 

Ehdoton suosikkini museossa oli kuitenkin Marja Kanervon Ryijy, huonetta kiertävä neliömetrien kokoinen höyhenistä koottu jäteöljyllä valeltu installaatio. Vaikuttava, jylhä, majesteetillinen, ja niin riipaiseva. Nimi nerokkaan yksinkertainen, Ryijy, tekstiili ajoilta, jolloin oltiin omavaraisia, viljeltiin ja varjeltiin. Nyt on toisin, luonto itkee, öljynorot valuvat seinällä kuin kyyneleet, kuva tämän päivän maailmasta ja ihmisestä. Taiteilijan Esiinkatoavaa-näyttely on sekä idealtaan että toteutukseltaan oikea helmi. Vähemmän on totisesti enemmän.

Heini Riitahuhdan suunnittelema Runo. 

Teema-mukin korvamuotti.

Tunteiden ja tulkintojen maailmasta oli mukava siirtyä käyttöesineiden yksiselitteiseen maailmaan Designmuseoon ja Arabialle. Jälkimmäiseen sovittiin treffit kullan kanssa. Kuulumisten ja kahvihetken jälkeen matkattiin raitsikalla takaisin keskustaan ja astuttiin laivaan. Puolentoista tunnin risteily vei halki upeiden maisemien ja osuipa silmään myös muutama vanha purjealus ja yksi muinaiseläin. Hieno kaupunkipäivä.

Valmista on

Eilen saatiin päätökseen viimeiset kylvöt ja istukset, perunakin vasta, kuten vanhan kansan tapa on, Kustaan päivänä. Toimi on tuskin koskaan hoitunut yhtä ripeästi. Taivas tummeni hetkessä, ukkonen jyrähteli ja suuret sadepisarat osuivat harvakseltaan selkään hoputtaen kuin ruoska: vauhtia, vauhtia. Ei tullut kunnon myräkkää ja hyvä niin, mutta maa sai kauan kaipaamaansa kosteutta.

Aion vielä kerran jauhaa tulppaaneista, koska olen ihastunut sekä lajikkeiden kirjoon että istutusvadin toimivuuteen. Tulppaanit saavat nyt rauhassa kuihtua tyhjennetyn lehtikompostorin pohjalla poissa silmistä ja kasvimaa on kokonaan hyötykäytössä tai ei ihan kokonaan, sillä ranskalaisen potagerin tapaan joukossa kukkivat myös perennat ja kesäkukat. Mutta siitä toiste lisää.

Aikaiset tulppaanit odottavat kuihtumistaan kompostorin suojissa.

Carneval de Nice. Kullan valitsema upea lajike kukkii vielä.

Raparperitaivas

Kevään työrupeaman jälkeen määräaikaisen pestin päätyttyä oli meininki heti kärkeen nukkua väsymys pois ja aloittaa kesä tuorein voimin, vaan kuinkas kävi. Suomalaisten rakastama ja vihaama helle tekee öistä tukalia ja unesta katkonaista, joten väsy on kaverina edelleen. Pihassa olen yrittänyt vähän kerrallaan jotain möyriä, mutta mikään iso projekti ei ota tuulta alleen. Valmista syntyy pikkuhiljaa, mutta työn ilosta ei ole tietoakaan. Viisainta kai olisi ottaa kissasta mallia ja vetäytyä raparperin alle uneksimaan. Mitä nukkumiseen tulee niin kesäinen valttikortti on vielä käyttämättä eli pedin petaaminen alakerran viileyteen. Katsotaan nyt, miten kelit kehittyvät vai onko öinen evakko edessä.

Tulppaanit

Marraskuussa istutusvadeissa maahan kätketyt tulppaanin sipulit ilahduttavat onnistuneella kukinnallaan. Ensimmäinen kukka aukesi reilu viikko sitten ja nyt väriloisto on parhaimmillaan. Kaksi myöhäistä lajiketta ujostelee vielä, mutta eiköhän lämpö saa nuput lähipäivinä avautumaan.

Couleur Cardinal, Apricot Beauty ja Princess Irene

Negrita ja White Dream

Koska tulppaanit ovat kasvimaan kaunistuksena, edessä on sipuleiden siirto, jotta saadaan tilaa hyötykasveille. Taitaakin olla kasvatuksen haastavin osuus.

Huomioitavaa jalostettujen, suurikukkaisten tulppaanien istutuksessa (www.yhteishyva.fi)

• Tarhatulppaanin sipulin ravinteet riittävät vain ensimmäisen kasvukauden kukintaan. Tulppaanit lisääntyvät sivusipuleista, joiden muodostumiseen tarvitaan ravinteita. Tulppaani-istutusta on siis lannoitettava keväällä kasteluveteen sekoitettavalla seosravinteella tai maatuneella miedolla karjanlannalla.

• Nostetaan maasta kukinnan jälkeen 3–4 vuoden välein.

• Kun lehdet ovat lakastuneet, sipulien annetaan kuivahtaa.

• Ne säilytetään kesän yli kuivassa turpeessa ja istutetaan uudelleen maahan syksyllä.

• Hyvä sipuli on kiinteä ja kolhuton. 

• Jalostettu, suurikukkainen tulppaani ei kuitenkaan aina kasvata sivusipuleita ja sen kukinta loppuu. Siksi tulppaani-istutuksia uudistetaan ja uusia sipuleita istutetaan joka syksy.