Aamulla olo oli kuin jyrän alle jääneellä jäniksellä, lihakset olivat kipeät ja päätä kivisti. Tuskin edes iltavenyttely olisi vaivaa vähentänyt, koska jäykkyys johtui mitä todennäköisimmin liiasta venymisestä, kuten painavien laattojen kanssa pyllistellessä vääjäämättä käy. Mutta niin vain raihnainenkin kroppa vetreytyi työn alettua ja laatoituksen viimeinen kivi asettui iltapäivällä paikalleen. Pieni kasa laattakiviä jäi yli ja ne löytävät myöhemmin paikkansa toisaalta. Päätimme säästää aikaa ja rahaa, ja saumasimme laatat kivituhkan sijasta tähteeksi jääneellä asennushiekalla, vaikka tuo väriltään poikkeaakin oriveden liuskeesta. Pianhan sammal ja rikkaruohot kuitenkin värjäävät saumat uudestaan.
Sauna maistui urakan päälle. Kivipöly oli ujuttautunut vaatteiden läpi iholle ja sitä sai hangata toden teolla irti. Harmaan kerroksen alta paljastui aika joukko kivien kulmista syntyneitä pieniä mustelmia. Koivet ovat nyt kuin Peppi Pitkätossun hevosella. Eilen urakasta väsyneenä iltasyömiseksi haettiin Hesburgerin energiapitoisin mättö, vaan tänään juhlan kunniaksi päädyttiin kotiruokaan. Kulta teki fetasalaatin ja yhdessä urakoitiin valkosipuliperunat, aterian kruunasi pohjoisen mustaherukkaviini.
3. elokuuta 2011
2. elokuuta 2011
Kivitöitä
Liuskekiviröykkiöt ovat odottaneet jo kaksi kuukautta hetkeään ja tänään tuo hetki koitti. Jätettiin urakka tarkoituksella loman loppuun, jotta saatiin käyttöön kokonaisia päiviä, nimittäin kivi silloin toinen tällöin periaatteella ei pihaa rakenneta. Homma oli mukavan fyysistä ja aivoillekin riitti askaretta epäsäännöllisen muotoisia kiviä asetellessa. Huomenna on edessä lähes saman verran neliöitä, mutta sujunee rutiinilla. Sitten saumaus kivituhkalla ja pihakiveys on valmis. Tosin iloitsemme työmme jäljestä jo nyt.
Vielä kuva odotetusta kesävieraasta, joka viime viikolla piipersi pihallamme. Siilejä ei ole vuosiin näkynyt, joten yllätys oli melkoinen. Tervetuloa toistekin!
Vielä kuva odotetusta kesävieraasta, joka viime viikolla piipersi pihallamme. Siilejä ei ole vuosiin näkynyt, joten yllätys oli melkoinen. Tervetuloa toistekin!
1. elokuuta 2011
Mustikassa
Ei ole häävi mustikkasato tämän seudun vakipaikoilla, vaikka julkisuudessa puhutaan keskimääräistä paremmasta mustikkavuodesta. Soittelin jopa entisen kuntarajan tuolle puolen, josko viime vuoden mustikkamaa olisi paikallaan, mutta vesiperä sielläkin. Missä marjoja on, ovat pieniä ja kuivia. No, viime vuosi olikin poikkeus ja opetti liian nopeaan ämpärin täyttymiseen. Toki mustikoita on nytkin, kun vain viitsii kierrellä ja kurkistella jo poimittujen varpujen alle, mutta hitaasti käy työ. Vaan haitanneeko tuo mitään. Onhan metsä.
Marjastan ja kuljeskelen metsässä mieluiten yksin omien ajatusteni kanssa, enkä aina sitäkään, metsässä kun voi olla myös ajattelematta mitään. Aivoilla kyllä riittää työtä ajatuslakosta huolimatta. Raksutus kuuluu, kun kovalevy rekisteröi maaston muodot, tunnun askelten alla, äänet, värit, tuoksut. Tänään ilahdutti eritoten vaihtelevuus. Reitille osui niin rehevää mustikkametsää, suota kuin kuivaa kangastakin. Järven siintäessä puiden lomitse tuli kiusaus kiivetä suuren siirtolohkareen päälle ihailemaan maisemia, mutta puolessa välissä haasteellista kipuamista tulin järkiini. Liian riskialtista keski-ikäiselle, vaikka kuinka olisi taijin hioma tasapaino.
Minulla oli mukanani kaksi 2 litran muovirasiaa, jotka kulkivat korissa kännykän ja juomapullon kanssa. Matkaan tuli myös poimuri, jonka avustuksella sain ensimmäisen rasian täyteen. Perkasin marjat jo metsässä. Koska poimuri ottaa valikoimatta kaikenkokoiset marjat ja päälle aimo kasan roskia, siirryin perkaamiseen kyllästyneenä poimimaan käsin. Se vasta meditatiivista touhua on, hidasta, mutta koukuttavaa. Mikäli marjatiheys ei seuraavilla metsäreissuilla kasva, poimin jatkossakin käsin. Viime talvena voimamarjaa kului ämpärillinen, vähintään saman verran olisi tarkoitus mättäiltä pienissä erissä nyppiä.
Marjastan ja kuljeskelen metsässä mieluiten yksin omien ajatusteni kanssa, enkä aina sitäkään, metsässä kun voi olla myös ajattelematta mitään. Aivoilla kyllä riittää työtä ajatuslakosta huolimatta. Raksutus kuuluu, kun kovalevy rekisteröi maaston muodot, tunnun askelten alla, äänet, värit, tuoksut. Tänään ilahdutti eritoten vaihtelevuus. Reitille osui niin rehevää mustikkametsää, suota kuin kuivaa kangastakin. Järven siintäessä puiden lomitse tuli kiusaus kiivetä suuren siirtolohkareen päälle ihailemaan maisemia, mutta puolessa välissä haasteellista kipuamista tulin järkiini. Liian riskialtista keski-ikäiselle, vaikka kuinka olisi taijin hioma tasapaino.
Minulla oli mukanani kaksi 2 litran muovirasiaa, jotka kulkivat korissa kännykän ja juomapullon kanssa. Matkaan tuli myös poimuri, jonka avustuksella sain ensimmäisen rasian täyteen. Perkasin marjat jo metsässä. Koska poimuri ottaa valikoimatta kaikenkokoiset marjat ja päälle aimo kasan roskia, siirryin perkaamiseen kyllästyneenä poimimaan käsin. Se vasta meditatiivista touhua on, hidasta, mutta koukuttavaa. Mikäli marjatiheys ei seuraavilla metsäreissuilla kasva, poimin jatkossakin käsin. Viime talvena voimamarjaa kului ämpärillinen, vähintään saman verran olisi tarkoitus mättäiltä pienissä erissä nyppiä.
31. heinäkuuta 2011
Tasapainoa taijista

Viikko vierähti mukavasti läheisen kansanopiston taiji-kurssilla. Eilen treenien tulokset huomasi vadelmapöheikössä, kun kävely hakkuuaukealla oli paljon jouhevampaa kuin viikko sitten. Ei rämpimistä ja horjahtelua vaan tasapainoista askellusta kuin kauriilla, vaikka itse sanonkin. Kolmekymmentä taijituntia, päivittäiset yksilöohjaustuokiot ja omat harjoitukset päälle olivat mitä parhainta lomaa ja oppi vuoden tauon jälkeen tuli ehdottomasti tarpeeseen. Kun vielä matka opistolle taitettiin joka päivä pyöräillen ja syötiin terveellisesti valmiista pöydästä niin jo vain olo priskaantui.
Minun pitäisi enemmän uskaltaa heittäytyä liikkeen virran vietäväksi eikä vain tunnollisesti suorittaa taijia. Varteenotettava neuvo elämässäkin: lakata suorittamasta, hypätä vain kelkkaan ja antaa mennä levollisesti ja paineetta. Kun on oppinut tekemään muodon eli taijin 24 askeleen alati muuttuvan liikesarjan levollisen rentoutuneena, tyyneys siirtyy lopulta kaikkeen muuhun muuttuvaan eli koko elämään. Ainoa varma asia elämässähän on muutos. Ja kuolema. Tuohon taijin ihanteeseen on vielä valovuosia matkaa, mutta on sentään aina mihin palata, levolliseen olemisen ja aistimisen tilaan. Olla tässä ja nyt itsensä keskellä kotona. Ei siinä mitään mystiikkaa ole, kun opetellaan olemaan. Sääli, ettei lähiseudulla ole harrastusryhmää, jossa lempisisälajia voisi jatkaa syksyllä, omatoiminen treenaaminen kun herkästi lopahtaa ja altistaa väärille tottumuksille.
Ja seuraavaksi pihauutisia. Kesäkurpitsakeittoa on keitelty litratolkulla ja kirsikat poimittu mehustettavaksi. Vanha kirsikkapuu antoi seitsemän litraa satoa. Vihtori-kissa tuli puun alle ja naukui hölmistyneenä ja vähän närkästyneenäkin, kiipesi sitten lukuisia kertoja katsomaan, mikä kumma ihmisiä puussa kiinnostaa. Ei tainnut ymmärtää puuhiamme.
24. heinäkuuta 2011
Marjassa
Alkoi sitten lomakin, jonka etukäteen pelkäsin menevän pilalle syksyn haastavan työrupeaman vuoksi. Perjantaina posti toi virallisen päätöksen sijaisuudesta. Kirje on vielä avaamatta, kas kun sitä mitä ei näe, ei ole olemassa. No, tiedän kirjeen sisällön ja aion kiusallanikin nauttia lomasta. Eilen ja tänään aamupäivällä ei vielä siltä tuntunut, vaan kone yskähteli voimattomana ja mieli oli maassa. Kolmen aikaan vetäisin punaiset kontiot jalkaan ja pujahdin sankoineni metsään kuin suojaan vaatimuksilta ja pahalta maailmalta. Mikä autuus ja rauha! Sormet oli meininki sinistyttää mustikoin, mutta matkalla marjapaikkaan punaisenaan hehkuva hakkuuaukea sai vaihtamaan vadelmaan.
Marjat olivat pieniä ja kiinteitä, mutta makeita. Kauaa ei kestänyt, kun metsäisen tienvarren puskat oli tyhjennetty tai siis kelpoiset poimittu. Ei sankoon paljoa kertynyt. Päätin kivuta rinnettä ylemmäs, vaikka vadelmikko näytti päättyvän, koska luonnossa samoilu on jo itseisarvo sinänsä. Aukealle puhalteli mukavasti, joten itikoista ei muutamaa hyttystä lukuun ottamatta ollut kiusaa. Maasto oli hakkuuaukeaksi helppokulkuista ja siellä täällä törötti sopivasti kanto, johon marja-astian saattoi jättää näkösälle. Yllätys oli suuri, kun näkökenttään ilmestyi tutun punaista. Löytyi kertaalleen poimittua puskaa, mutta myös koskematonta, joissa suurin osa marjoista oli varissut kypsyyttään maahan. Kolme litraa jaksoin nyppiä, loput jätin toiseen kertaan ja toisille.
Säilöntäsesongin ollessa kiihkeimmillään tein päätöksen, etten osta mansikoita, koska pakastimessa ne vain vetistyvät ja menettävät makeutensa. Eilen hiipi epäilys mieleen ja oli viimetipassa lähdettävä mansikan metsästykseen. Torilla kauppasivat eioota, mutta marketin edustalta sentään löytyi muutama mansikkalaatikko. Surkean hintalaatusuhteen vuoksi jäi ostamatta eli alkuperäisen suunnitelman mukaan mennään: pakastimeen mansikoiden sijasta luonnonmarjaa. Nyt on hyvä alku. Muutaman litran kun illassa poimii niin talvimarjat on äkkiä hankittu. Ja ilmaiseksi.
Marjat olivat pieniä ja kiinteitä, mutta makeita. Kauaa ei kestänyt, kun metsäisen tienvarren puskat oli tyhjennetty tai siis kelpoiset poimittu. Ei sankoon paljoa kertynyt. Päätin kivuta rinnettä ylemmäs, vaikka vadelmikko näytti päättyvän, koska luonnossa samoilu on jo itseisarvo sinänsä. Aukealle puhalteli mukavasti, joten itikoista ei muutamaa hyttystä lukuun ottamatta ollut kiusaa. Maasto oli hakkuuaukeaksi helppokulkuista ja siellä täällä törötti sopivasti kanto, johon marja-astian saattoi jättää näkösälle. Yllätys oli suuri, kun näkökenttään ilmestyi tutun punaista. Löytyi kertaalleen poimittua puskaa, mutta myös koskematonta, joissa suurin osa marjoista oli varissut kypsyyttään maahan. Kolme litraa jaksoin nyppiä, loput jätin toiseen kertaan ja toisille.
Säilöntäsesongin ollessa kiihkeimmillään tein päätöksen, etten osta mansikoita, koska pakastimessa ne vain vetistyvät ja menettävät makeutensa. Eilen hiipi epäilys mieleen ja oli viimetipassa lähdettävä mansikan metsästykseen. Torilla kauppasivat eioota, mutta marketin edustalta sentään löytyi muutama mansikkalaatikko. Surkean hintalaatusuhteen vuoksi jäi ostamatta eli alkuperäisen suunnitelman mukaan mennään: pakastimeen mansikoiden sijasta luonnonmarjaa. Nyt on hyvä alku. Muutaman litran kun illassa poimii niin talvimarjat on äkkiä hankittu. Ja ilmaiseksi.
11. heinäkuuta 2011
Värikkäitä työpäiviä
Pyhäpäivä lähti tuhlaajapojasta liikkeelle. Kaksi jumalanpalvelusta vankilassa, jossa päivän kertomukseen liittyvä keskustelusaarna osui ja upposi kuulijakuntaan ja antoi pianon takana istujallekin ajattelemisen aihetta. Kirkonmenojen jälkeen kiireen vilkkaa leirikeskukseen, jossa kesäkukkien poimimista, salin koristelua, juontoa, tarjoilua, yksinlaulua, siivoamista, kalusteiden roudausta yhdessä papin ja kanttorin kanssa. Seurakunta järjestää kolmesti vuodessa yhteiset syntymäpäiväkekkerit 70, 75 ja 80 vuotta täyttäville. Kahdeksankympin rajapyykin jälkeen pyöreiden juhlijat ja kaikki yli yhdeksänkymppiset onnitellaan kotiin. Kappeliseurakunnassa myös nuorempien luokse tarjoudutaan onnittelukäynnille, muttei sentään tupata. Hyvät oli eiliset pirskeet ja mansikkakakku suli suuhun.
Tämä päivä meni rippileirillä lähimmäisen päivän merkeissä. Ensin oppitunti diakoniasta ja sitten isosten preppaus rasteille, joissa erilaisia auttamistehtäviä leiriläisten päänmenoksi. Hyvin nuoret selvisivät tiukoistakin tilanteista. Kun kahvipöydässä leirin vetäjät kertoivat viikon varrella olleista vastoinkäymisistä, en voinut kuin kiittää onneani, etten tänä kesänä ole leirivastuussa. Neljän seurakuntasisaren tiimi toimii diakonian hengessä ja ikävätkin hommat jaetaan tasapuolisesti, riparinakki iskee joka toinen vuosi. Onhan leireilyssä oma viehätyksensä, mutta yhdeksän päivää lyhyillä yöunilla eloisassa porukassa, jossa mitä tahansa voi sattua, on aikamoinen haaste kenelle tahansa. Que sera fiiliksissä edelleen mitä tulevaisuuteen tulee.
Tämä päivä meni rippileirillä lähimmäisen päivän merkeissä. Ensin oppitunti diakoniasta ja sitten isosten preppaus rasteille, joissa erilaisia auttamistehtäviä leiriläisten päänmenoksi. Hyvin nuoret selvisivät tiukoistakin tilanteista. Kun kahvipöydässä leirin vetäjät kertoivat viikon varrella olleista vastoinkäymisistä, en voinut kuin kiittää onneani, etten tänä kesänä ole leirivastuussa. Neljän seurakuntasisaren tiimi toimii diakonian hengessä ja ikävätkin hommat jaetaan tasapuolisesti, riparinakki iskee joka toinen vuosi. Onhan leireilyssä oma viehätyksensä, mutta yhdeksän päivää lyhyillä yöunilla eloisassa porukassa, jossa mitä tahansa voi sattua, on aikamoinen haaste kenelle tahansa. Que sera fiiliksissä edelleen mitä tulevaisuuteen tulee.
9. heinäkuuta 2011
Ukkosta
Että osaa muutos ottaa koville. Tai siis sen mahdollisuus ellei peräti uhka. Minä, rutiinien ja toiston, kaiken tutun ja totutun rakastaja, keikun uuden edellä kuin lastu laineilla. Juhannuksen jälkeen on ollut sellaista sisäistä kuohuntaa, että olen kyseenalaistanut jopa työkuntoni. Palveluammatissa ja etenkin kirkon hommissa on syytä pitää mölyt mahassa, vaikka kuinka tekisi mieli tiuskaista asiakkaalle ”mene kotios valittamaan". Jälkeenpäin sitten karmea morkkis, että edes ajatteli moista, saati tänne julki kirjoitteli. Noin hirveäkö oikeasti olen? Joskus sitä toivoisi, että tunteet tulisivat sordiinolla. Vaan kai se on naisen osa, että säännöllisin väliajoin mentaalinen paatti heiluu kuin merihädässä.
Työsuhteen piti päättymän elokuussa. Olin jo asennoitunut breikkiin ja olipa opiskelupaikkojakin tullut silmäiltyä, mutta sitten tuli mahdollisuus jatkoon tosin eri yksikössä. Ojasta allikkoon sano. Puhelimessa kieltäydyin moisesta kunniasta, mutta silmästä silmään olin ympäripuhuttavissa. No, puoli vuotta sinne tai tänne, sitä paitsi, mitään ei ole vielä kirkossa kuulutettu.
Tämän päivän ilon aiheina olivat lupsakan enon 70-vuotisjuhlat ja ukkosen säestämä kauan kaivattu sade. Juhlapaikan terassilta yli vehreän peltomaiseman oli hieno seurata jyrähtelevän rintaman lähestymistä, joka toi tullessaan vilvoittavan tuulen ja sateen. Kotipuolessakin oli satanut, joten maa sai tyydytettyä janonsa ja tynnyreihinkin kertyi muutaman päivän kasteluvedet.
Ottakaamme oppia kissoista. Säännöistä ja sovinnaisuudesta viis, ruokapöytä on hyvä paikka ottaa torkut.
Työsuhteen piti päättymän elokuussa. Olin jo asennoitunut breikkiin ja olipa opiskelupaikkojakin tullut silmäiltyä, mutta sitten tuli mahdollisuus jatkoon tosin eri yksikössä. Ojasta allikkoon sano. Puhelimessa kieltäydyin moisesta kunniasta, mutta silmästä silmään olin ympäripuhuttavissa. No, puoli vuotta sinne tai tänne, sitä paitsi, mitään ei ole vielä kirkossa kuulutettu.
Tämän päivän ilon aiheina olivat lupsakan enon 70-vuotisjuhlat ja ukkosen säestämä kauan kaivattu sade. Juhlapaikan terassilta yli vehreän peltomaiseman oli hieno seurata jyrähtelevän rintaman lähestymistä, joka toi tullessaan vilvoittavan tuulen ja sateen. Kotipuolessakin oli satanut, joten maa sai tyydytettyä janonsa ja tynnyreihinkin kertyi muutaman päivän kasteluvedet.
Ottakaamme oppia kissoista. Säännöistä ja sovinnaisuudesta viis, ruokapöytä on hyvä paikka ottaa torkut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)