Toipilas

Viljamin leikkaus sujui mallikkaasti, hännästä napsaistiin kaksikolmasosaa eli aikamoinen töpöhäntä kaverista tuli. Haimme kissan iltakuudelta kotiin. Liikkeelle lähdettyään Viljami hoippui ensitöikseen hiekkalaatikolle, jossa pitkä pissaamisyritys heikoin tuloksin. Nukkumaan mentäessä katin kulku oli vielä sen verran horjuvaa, että katsottiin parhaaksi viedä toipilas yöksi pesuhuoneeseen, missä ei olisi portaita eikä muita esteitä ja missä lattialämmitys tuudittaisi parantavaan uneen. Vesikuppi ja hiekkalaatikko mukaan ja hyvänyönsilitykset päälle.

Kun aamulla menin tervehdyskäynnille, vastassa oli pirteä, kehräävä ja puskeva kisuliini töpö terhakkaasti pystyssä. Pissa oli tullut viltille, mikä oli hieno juttu, sillä nukutuksen jälkeen eläimillä on joskus vaikeuksia tyhjentää rakkonsa. Vihtori-kissan kohdalla kävi niin ja oli turvauduttava eläinlääkärin apuun.

Tikit poistetaan kymmenen päivän kuluttua ja siihen asti Viljamin on pidettävä kauluria, että haavan nuoleminen estyy. Ruoka maittaa, joskin kauluri hankaloittaa syömistä. Kissa saa kipulääkettä päivittäin ja haava puhdistetaan aamuin illoin, joten eiköhän toipilasaika suju hyvin. 

Katin hännät

Meidän Viljamista tulee töpöhäntä. Eilen kissa alkoi saada outoja kohtauksia. Se ryntäili ahdistuneena ympäri taloa, murisi ja puri vimmatusti häntäänsä. Välillä rauhoittui ja pyrki syliin, mutta kohtaukset uusivat. Ruoka sentään maistui ja hiekkalaatikkotouhut hoituivat asiallisesti. Tänään sama hännän kurittaminen jatkui, joten katsoin parhaaksi tilata ajan eläinlääkärille. Hännästä lähempää tyveä löytyi toisen eläimen aiheuttama puremajälki, mikä saattoi laukaista Viljamin häiriökäyttäytymisen. Koska vereslihalle pureskeltu hännänpää menee äkkiä kuolioon, joka levitessään vie kissan hengen, amputaatio oli ainoa vaihtoehto. Kisuli on parhaillaan leikkauspöydällä. Muutama sentti hännästä pois, ja elämä jatkuu.  
 

Vähemmän on enemmän

Toista viikkoa olen harjoitellut elämän leppoistamista. Sijaisuus seurakunnassa päättyi eikä uutta ole tiedossa muutamia kanttorin keikkoja lukuun ottamatta, joten nyt annan itselleni aikaa olla ja ihmetellä, ja miettiä rauhassa seuraavaa siirtoa. Ajan antaminen tarkoittaa myös sitä, etten suinpäin ryntää kodin tehtäviin, paperipinojen selvittämiseen, kaappien, eritoten vaatekaapin järjestämiseen, huonekasvien mullanvaihtoon, ensimmäisiin kylvöihin, en myöskään luovaan toimintaan kutomiseen, maalaamiseen tai askarteluun. Niiden hetki vielä koittaa. Jo normiarjen pyöritys ruoanlaittoineen, pyykkäämisineen ja siivoamisineen antaa suunnatonta iloa, kun on aikaa. Kohtuullistaminen on osoittautunut myös varsin terveelliseksi elämäntavaksi. Ruokailurytmi on helppo pitää säännöllisenä, jolloin herkkuihin sortuu vähemmän ja nukkumaan tulee mentyä ajoissa, koska päivää ei kiireen vuoksi tarvitse venyttää illasta. Liikuntakin on alkanut maistua kelistä riippuen joko suksin tai jalan.

Jos toimeen tartutaan

Kuukausi on vierähtänyt suit sait sukkelaan ja on korkea aika ruveta tositoimiin mitä uudenvuoden lupauksiin, tavoitteisiin, suunnitelmiin - miksi niitä kutsuukin - tulee. Pientä tunnustelua on jo ollut.

En ole vielä profiloitunut Facebookiin, mutta olen haastatellut aktiivikäyttäjiä ja saanut monia hyviä vinkkejä ja etikettiohjeita. Myös digijärkkäri on saanut olla rauhassa, tosin niin kaikki kamerat syystä, että pakkassää hyytää akut ja sormet eikä kuvaamisesta tule mitään. Kirjaston kameraopastarjontaan sentään tutustuin, mutta koska tuoreimmat opukset olivat lainassa, varsinainen oppi jäi saamatta. Kiinan opiskelusta mainittakoon, että kansalaisopiston jatkokurssi päättyi syyslukukauteen ja nyt on hakusessa sopiva kesäkurssi.

Entäpä ne arkipäivän ilot, joita lupasin aktiivisesti bongailla. Kyllähän noita vilahtelee kuin lintuja talvisella ruokintapaikalla, mutta harva laskeutuu lähelle saati tekee pesän. 

Sanotaan, että pimeys ja kylmyys on tehnyt suomalaisista mollikansan. Siispä pimeyden ja kylmyyden torjuntaan. Meillä on kirkasvalolamppu käytössä joka aamu ja takassa pidetään tulta harva se ilta. Tammikuu on ollut myös tipaton, mikä on omiaan kohottamaan mielialoja. Yksi tärkeä mielialankohottaja arjesta kuitenkin puuttuu - hiihto. Surkeinta on, että liikkumattomuudesta on lyhyessä ajassa tullut lähes elämäntapa.

Helmikuussa ryhdistäydyn.

Vuoden vaihtuessa

Tänään työpäivän päätteeksi poikkesin kirkkomaalla siivoamassa haudoilta joulun kynttilät ja sytyttämässä vuodenvaihteen kunniaksi uudet. Muutamalla haudalla olleet erityispitkät kertakäyttökynttilät olivat ilmeisesti tuulessa sammuneet ja jääneet osin palamatta, joten yritin sytyttää ne uudelleen. Lyhyillä tikuilla touhu oli yhtä säheltämistä.

Pian mieleeni palasi muistuma kaukaa lapsuudesta. Pappa oli keksinyt konstin ja kertoi siitä innoissaan muille. Kun tulitikkua jatkaa pyykkipojalla hautakynttilä on helppo sytyttää sormien palamatta. 1970-luvulla ei kai vielä ollut pitkiä takkatikkuja ja vaikka olisi ollutkin, luova ongelmanratkaisu oli tärkeämpää kuin erikoisvarustelu. Niinpä minä sitten kokeilin papan neuvoa ja sain liekin ujutettua korkean muovilieriön pohjalla olevaan kynttilään. Nyt tarkkaavainen lukija pohtii, kanniskelenko pyykkipoikia taskuissani. En tietenkään. Hain puuttuvan apuvälineen työpaikaltani muutaman sadan metrin päästä. Konsti oli mainio, mutta eniten minua puhutteli papan kyky innostua ja tuntea kiitollisuutta arkipäiväisistä asioista.

Ensi vuonna aion

• ilahtua pienistä arkipäivän asioista 
• sukeltaa Facebookin ihmeelliseen maailmaan
• jatkaa kiinan kielen opiskelua
• opetella kuvaamaan digijärkkärillä

Toivotan tervetulleeksi myös downshiftauksen, hiljaisuuden ja uudet unelmat. Tärkein kutsutuista on kuitenkin oma kulta, jonka kanssa alkaa jo 25 yhteinen vuosi.

Hiipuva hiillos

Jokohan olisi aika piristyä blogirintamalla? Syksyllä oli niin paljon muuta ajateltavaa, että katsoin parhaaksi vetäytyä toviksi omiin oloihini. Ensin en ehtinyt, sitten en jaksanut, lopulta en viitsinyt kirjoittaa. Olen jo pitkään pohtinut koko blogiharrastuksen mielekkyyttä. En ole pitänyt tapanani repostella täällä kipeitä asioita kuin sivulauseissa, mutta koska niitä elämässä on, muu jaarittelu tuntuu perin ontolta. Vaikka kyllähän arkisia iloja ja surujakin voi jakaa. Moni harrastaa tuota jakamista työpaikallaan, harrastusryhmissään, perheen, suvun ja ystävien kesken, mutta koska minä olen hiljainen hämäläinen ja puhun vain, jos on asiaa, on hyvä olla muitakin jakamisen väyliä. Jakamisen tarve on kai ihmiselle luontainen ominaisuus, joka pohjautuu tarpeeseen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Niin tai näin, en pääse ajatuksesta, että blogin kirjoittaminen on yhtä suurta minäminäminä-teatteria. Tai ehkei sittenkään. Reseptejä, käsityöohjeita, ekovinkkejä, puutarhanhoito-ohjeita, neuvoja ja kokemuksia - niitä olen muiden blogeista etsinyt ja löytänyt. Miksen siis jatkaisi myös omien kokemusteni jakamista. Puhallan nyt hiipuvaan blogihiillokseeni, puuh.

Auts

Kylmä säärintama on muisto vain. Viime päivien lämpimät sateet ovat sulattaneet lumet varjopaikoista ja kesken jääneet pihatyöt tulevat mitä suurimmalla todennäköisyydellä tehdyksi ennen talvea. Viikonloppuna on siis luvassa haravointia sekä syyskukkien ja sipuleiden istuttamista. Kivaa. 

Siistimisurakka alkoi eilen hautausmaalla. Kun korjasin kuihtuneita kesäkukkia callunoiden tieltä, lehtien suojassa piileskellyt kohmeinen ampiainen pisti sormeen. Vaikka en ole hyönteisille allerginen, pistoskohta jomotti ilkeästi koko yön ja on vieläkin kosketusarka. 

Syksyn tullen on pyritty lenkkeilemään viikoittain ja tänäänkin lähdettiin pikku pyrähdykselle ennen pimeän tuloa. Silmälasien kotiin jääminen, hämäryys ja kotikunnan kuoppaisuudestaan kuuluisat tiet tekivät tepposet urheilukentän kohdalla. Nilkka nyrjähti niin pahasti, että puolisoni katsoi parhaaksi antaa oikeaa ensiapua. Siispä pylly maahan ja jalka ylös. Kullan napakka puristusote kylmillä käsillä suoraan kipukohtaan auttoi nopeasti, jalalle saattoi jälleen varata ja loppumatka taittui kuin taittuikin varovasti hölkäten. Ensiapukurssien KKK toimii myös pikkuvammoissa, kunhan ohjetta älyää käyttää.