Sähköä ilmassa

Keittiö on jo viidettä päivää kuin pieni elintarviketehdas. Perjantaina serkkupojan viljelmiltä saadut avomaankurkut päätyivät lauantaina purkkeihin ja Mehu-Liisa heruttaa yö toisensa jälkeen talven varaa. Meillä pestään pyykit ja tiskit, keitetään mehut ja rokat yöllä, kun sähkö on rahtusen halvempaa kuin päiväsaikaan. Minä kuhkin mieluusti illasta valveilla ja puolisoni kiireettömien aamujen ystävänä herää arkisin jo viideltä, joten yösähkön optimaalinen käyttö on helppo järjestää.

”Näin hyvään tarjoukseen kannattaa tarttua heti” julisti ankean näköinen mainoslappunen tänään postilaatikon ainoana antina. Sisältö oli sopivasti sähköinen. Tarjolla kahden vuoden Täysvesi- tai Täystuulisopimus, sähköyhtiön uutuustuotteet. Toinen tulee varmasti valittua, koska jo vuosien ajan on suosittu jonkin sortin vihreää sähköä. Hintakin putoaa mukavasti nykyiseen NorppaSähköön verrattuna.

Asuntomessuilla

Tuli sitten käytyä ensimmäistä kertaa asuntomessuilla. Kun messut järjestettiin sopivan lähellä ja puolisoni näytteilleasettajana järjesti vapaalipun niin täytyihän tilaisuus hyödyntää.

Kävimme muutamassa perustalossa, jollaisilla Valkeakosken asuntomessut on itseään markkinoinut: tavallisia taloja tavallisille ihmisille. Sellaisia on kuulemma messujen prameaksi paisuneessa lähihistoriassa kaivattu. Kuitenkin pisimmät jonot kiemurtelivat lukaalien ympärillä. No, suodaan toki asuntomessuilla unelmat. Me 50-lukulaiseen asumistyyliin tottuneena kiersimme jonot kaukaa. Pieni on kaunista ja oma maku on jo tässä iässä sen verran selkiintynyt, ettei trendisisustaminen innosta. Toisekseen kodin tekevät ihmiset (ja eläimet) ei mikään ulkoinen.

Siitä huolimatta pidän sisustamisesta. Tekstiileillä saa tarvittaessa ihmeitä aikaan. Ikean kausihuonekaluja ei kaivata, kun mööpelit ovat taattua ja ajatonta kotimaista ja verhoilla ja matoilla tehdään loppusilaus. Huoneen tyyli ja tunnelma vaihtuu hetkessä ja kangaspuillekin riittää töitä.

Paljon oli messutaloissa silmälle kaunista. Vinkein tuttavuus oli tamperelaisen muotoilijan Riia Paasosen nippusiteistä ja papiljoteista loihtimat ilmavat valaisimet. Pienen ja pyöreän nippusidepallon voisin ottaa olohuoneeseen. Puolisoni risti sen Ebola-virukseksi.

Myös kierrätysideat sykähdyttivät. Sääksmäen seurakunta oli onnistuneesti sisustanut Lintukodon kaksion kierrätysmateriaalein. Löytyi kurkkupurkeista tehtyä kenkätelinettä, betoniharkoista koottua hyllykköä, siirtolavoista nikkaroitua sohvapöytää ja muuta pientä kekseliästä ja persoonallista. Modernin seinävaatteen virkaa ajoi patjan metallirunko. Minä tuskin ripustaisin seinälle pölynkerääjäksi. Ainoa floppi oli makuuhuoneen ikonijuliste. Ei sillä, etteikö ikonitaiteen helmi Kristus Pantokrator sopisi sängyn yläpuolelle, mutta suurena ja tökerösti kehystettynä se poikkesi liikaa juurevan kierrätysmateriaalin linjasta. Puulle painettu nuhjuinen matkamuistoikoni olisi vielä menetellyt.

Messuravintolan ruoka oli maittavaa ja Ingmanin pehmis suli suuhun. Mukava lomapäivä.

Kesä jatkuu

Loma vietettiin ennakkosuunnitelmista poiketen suurimmaksi osaksi kotona. Loman aluksi hain maaseudulta kaksi uutta eläinperheenjäsentä, jotka vaativat sen verran huolenpitoa, että katsottiin parhaaksi poistua kotoa vain ulkoilemaan.

Kissaveljekset ovat vielä vailla nimeä, vaikka asia on hautunut kohta kolme viikkoa. Pojiksi tulee puhuteltua tai värin mukaan keltaiseksi ja harmaaksi. Ehkäpä asia ratkeaa kissojen nimipäiväkalenteria selaamalla.

Loma oli rentouttava, vaikka kisut aiheuttivat aluksi päänvaivaa muun muassa vessan valinnallaan. Kun hiekka vaihdettiin samaan laatuun kuin syntymäkodissa, yhteisymmärrys löytyi. Toteutumattomat lomareissut siirretään tuleville viikonlopuille ja kesä jatkuu. Ylihuomenna on meininki asuntomessuille ja syksymmällä Kotkaan.

Loman aatto

Freelancertyöskentelyn haittapuolena on se, että lomaa on joko liikaa tai liian vähän. Tämän kesän kertynyt lomaoikeus on kokonaista viisi päivää. Vapaita hamstraamalla sentään mahdollistui kahden viikon yhtäjaksoinen paussi, ehdoton minimi, jolla nollata nuppi.

Tänään aamupäivällä hääräsin vielä pihamessussa. Juhannuksen jälkeisen yhdeksän päivän rippileirin kylkiäisenä saadun kesäflunssan rippeet saivat aikaan sen, että olo pappilan pihalla oli kuin orvolla pirulla. Eipä silti, tunne on tuttu matkan varrelta ja kalvaa aika ajoin.

Lomaa on hyvä suunnitella etukäteen, muttei liikaa. Äkkilähdöille on hyvä jättää tilaa samoin pelkälle olemiselle. Suurista hyveistä pyhä huolettomuus ja jalo joutilaisuus sopivat lomalaisen huoneentauluun. Rakkaani lomailee samaan aikaan, joten edellytykset hyvälle ja rentouttavalle lomalle ovat olemassa.

Mitä suunnitelmiin tulee niin ainakin liikuntaa, hölkkää, pyöräilyä ja taijia innon ja säiden mukaan. Mattopyykillekin mieli halajaa. Onko palkitsevampaa kuin pesun jäljiltä hehkuvat matot, mäntysuovan tuoksu ja kunnon kahvit urakan päälle! Jossain vaiheessa lomaa junalla Kotkaan, ehdottomasti vasta meripäivähumun laannuttua, siellä pari päivää merituulia haistellen ja nähtävyyksiin tutustuen. Vielä kaksi varmaa lomaan mahtuu: tädin hautajaiset Keski-Suomessa ja asuntomessut Valkeakoskella.

Ja nyt työkänny kahdeksi viikoksi kiinni.

Veturipullo

Tänään kartutin veturipullokokoelmaani kolmella uudella värillä. Kun samalla myyjällä oli useampi pullo kaupan ja hintakin kohtuullinen, tartuin tilaisuuteen tuplata kokoelmani.

Veturipullo on Erkkitapio Siiroisen suunnittelema ja Riihimäen Lasi Oy:n valmistama puristelasipullo, joka syntyi juhlistamaan Riihimäki-Pietari-radan satavuotista historiaa vuonna 1970. Riihimäen tehdas valmisti juhlapulloa kirkkaana, keltaisena, lilana, sinisenä, amberina ja ruskeana noin 15000 kappaletta. Tämän jälkeen pulloja tehtiin tuhannen tai parin tuotantoerissä vaihtelevin sävyin. Riihimäen Lasin toiminta päättyi vuonna 1990. Suupuhallus ja taidelasin tuotanto loppui jo 1976. Viimeisinä vuosina tehtaassa valmistettiin automaattisesti tehtävää käyttölasia, Kotilasia. Vuonna 1995 Siiroinen myönsi riihimäkeläiselle JL-Lasille oikeuden valmistaa rajoitetun 2000 kappeleen erän veturipulloja. Kumma kyllä, uusin tulokas on harvinaisin ja kallein.

Aluksi en edes pitänyt veturipullosta. Keräilin sinisiä pulloja kuistin ikkunalle ja koska halusin hankkia muutaman suomalaisen klassikkopullon kohentamaan alkuperältään Alko- ja Tiimari-voittoista rivistöä, veturipullokin tuli ostettua. Rumahan se oli eikä edes veturin näköinen, ei ainakaan suomalaisvalmisteisen veturin. Kun kuistin ikkunalaudat täyttyivät ja harrastus oli katkolla, huomasin kirjahyllyn päällä matalan pullorivistön mentävän tilan. Vain kaksi mallia tuli kysymykseen, veturipullo ja aurinkopullo. Valinta oli helppo. Meillä on aina harrastettu rautateitä, joten veturipullo sopi teemaan ja oli lompakollekin ystävällisempi keräilykohde. Kalleimmista aurinkopulloista on pulitettu jopa 1250 euroa.

On sitten rouvallakin ikioma rautatieharrastuksensa satunnaisen veturitallilla hääräämisen lisäksi. Suomalaisen puoliantiikin osto- ja myyntiliike Laatutavara luokittelee tuotteet eri kategorioihin ja veturipulloon on liitetty määreet ”merkkituote, keräilyesine, näyttelyesine” sekä ”erityisesti naisille”. Mitä tuohonkin sanoisi?

Lukkari ja rakkaus

Lukkarinrakkaus. Siis mikä? Erityinen jopa hyvinkin puolueellinen kiintymys johonkin asiaan, ihmiseen, paikkakuntaan tms. Sanaparin esikuvana on ranskalainen amour de clocher, kotiseudun rakkaus nurkkakuntaisuudeksikin käännetty. Ruotsinnos klockarkärlek, josta sana on suomenkieleen muokattu, perustuu clocher-sanan väärään tulkintaan. Clocher merkitsee kotiseutua tai kotikylää, ei lukkaria.

Olen muuttanut elämäni aikana neljän kilometrin säteellä. Onko se lukkarinrakkautta sanan alkuperäisessä merkityksessä? Eihän toki. Suomesta löytyy monta paikkaa, jossa voisin kuvitella asuvani. Skaala on laaja ulottuen Kainuun vaaramaisemista tehdaskaupunkien keskuspuistojen liepeille. Ainoastaan lakeus ja pääkaupunkiseutu kuuluvat kahdesti harkittavien listalle. Eipä silti, puolensa kaikissa.

Vaikka maakuntien välillä on eroja, joka puolelta maata löytyy samankaltaisia sanontoja. Esimerkiksi kutoja, joka ”ottaa lukkarin viereensä yöksi” tai ”joutuu lukkarin viereen makaamaan”, jos työ ei ota sujuakseen, on tuttu niin idässä kuin lännessä. Lukkari tarkoittaa tässä yhteydessä kangaspuissa olevaa tukkia, jolle kangas kiertyy. Sen ruotsinkielinen esikuva sana klockare tai klockarstock on syntynyt tukin päässä olevan lukituslaitteen äänen mukaan. Tukin kiertyessä lukko kilkuttaa iloisesti.

Ihminen muistaa aisteillaan. Kangaspuiden rytmikäs louskutus ja tukin kilkutus ovat kuuluneet päiviini jo taaperona. Ujo lapsi suurine silmineen äidin kanssa kansalaisopiston kudontapiirissä sai aluksi kiitosta kiltteydestään. Kun tädit tulivat tutuiksi ja rohkeus karttui, kudontasalista löytyi kiinnostava maailma polkusineen, vipuineen, nyöreineen, lankoineen ja kuteineen. Ja millainen karuselli luomapuissa! Kudonnanopettaja kielsi ilonpidon vaarallisena, mutta vinha pyöriminen jatkui salaa aina kun aikuisten silmä vältti. Kun muutimme omakotitaloon, äiti osti omat kangaspuut ja tuttu äänimaisema siirtyi olohuoneeseemme. Vuosien saatossa minäkin aloin ymmärtää kutomisen päälle. Tarkkuutta ja fyysistä voimaakin vaativasta harrastuksesta on iän myötä luovuttava. Pelastin äidin kangaspuut sukuun kuusi vuotta sitten kaupan ilmoitustaululta enkä ole katunut. Kutomisen äänet soivat nyt minun toimestani.

Vanhemman väen puhekielessä lukkari tarkoittaa kanttoria, kirkkomuusikkoa, joka pyhäaamuisin tämmää uruilla eloa jumalanpalvelukseen. Sitäkin tässä ollaan. Viimeiset viisitoista vuotta olen tämmäillyt freelancerina kotirovastikunnan alueella, tosin on vuosiin muutakin työtä mahtunut. Mutta mikä saa lukkarin jäämään kotiseudulleen? Tietysti rakkaus. Mon amour.

Tässä kootut selitykset bloginimelle, joka saattaa äkkiseltään kuulostaa kielteiseltä. Taustat tuolle väärin tulkitulle sanaparille löytyivät täältä.

Luvassa kirjoituksia lukkarin arjesta ja tärkeäksi kokemistaan asioista. Ja kudontajuttuja sitä mukaa kuin valmista syntyy.