Vielä vaan

Olin kuin olinkin hiihtämässä, mutten suunnitellusti ykköshoitoluokan laduilla, vaan tutun hikiympyrän maisemissa. Että tasoihin kullan kanssa sano. Ei vaan houkuttaa saavutettavissa oleva kilometripaalu tuhatsata.

Hiihto ei ole mukavaa yksin. Vaikkemme paljon ladulla keskustelekaan, kaksi hiljaista hämäläistä, toinen on olemassa, mikäli haluaa kommentoida keliä, tunnelmia tai maisemia ja mikäli tarvitsee jaksamispusun. Ja onhan se turvallisuustekijäkin, kun toinen on myötä. Sinnittelin ystävättä 15 kilometriä. Keli oli raskaanpuoleinen, mutta ajattelin, että täytyyhän koneessa loman jälkeen virtaa olla. Jos huomenna hiihtää samaisen matkan paremmilla laduilla ja perjantaina kympin aamulenkin, niin tavoite on saavutettu ennen viikonlopun ”helteitä” ja monot voi hyvillä mielin vaihtaa lenkkitossuihin tai salikenkiin.

Se on siinä

Hiihtokausi nimittäin. Vai onko? Lunta tupruttaa taivaan täydeltä eikä kevät tunnu etenevän millään, kuntoratakin oli alkuillasta ihan siedettävässä hiihtokunnossa. Puolisoni sanoi lopettavansa kauden tähän, minua vielä kerran kutkuttaisi ottaa sukset mukaan töihin ja päivän päätteeksi kiertää paikallinen aina loistokunnossa oleva rata, mutta saa nähdä. Aikaisemmat ennätykset on rikottu eikä motivaatio ole enää huipussaan. Toisekseen mitä enemmän kilometrejä, sitä vaikeampaa ennätyksen rikkominen jatkossa on. Nyt saldo on 1061 km ja kullalla 50 km enemmän.

Viikonlopuksi luvataan reilusti lämpöasteita, joskos silloin kevät alkaisi. Valon ja lämmön toivossa kylvin ruukkuihin iltapuhteena hernettä ja rucolaa vihreydeksi lautaselle ja leivän päälle, kunhan ensin versovat, ja kissoille ohraa. Kissat viihtyvät jo ulkona ja popsivat kaikenmaailman öttiäisiä minkä oravan vaanimiselta ehtivät, joten oksetusruohon tarjoaminen on tärkeää samoin madotus. Tänään juksasin molemmat syömään matolääkkeen herkkunappien varjolla. Vihtori söi mukisematta, mutta Viljami hoksasi jekun ”tätähän en niele” ja taistelun jälkeen nieli kumminkin. Täytynee jatkossa piilottaa pilleri jauhelihapalloon, joka katoaa kissojen kitaan alta aikayksikön.

Lomalta paluu

Loma on hassusti lähellä. Työpäivän jälkeen ei uskoisi, että eilen aamulla kotiuduttiin. Ei ollut isompia ongelmia astua arkeen. Toki hieman turta fiilis koko päivän, mutta onneksi ei ollut asiakaskontakteja vaan pelkkää toimistotyötä päivitysten ja sähköpostien parissa sekä yksi palaveri. Huomenna sitten jaksaa kohdata piirien immeiset ja muut, paitsi että ohjelmat täytyy vielä kahteen kerhoon säveltää, askartelua ja tietokilpailuja esimerkiksi.

Meillä pidetään talossa ekolämpöä eli kärvistellään lämmityskaudella 18 asteessa. Pukeutumis- ja asennekysymyshän tuo on, joten turha mistään kärvistelystä on puhua. Lomakämpässä lämpö keikkui kahdenkymmenen paremmalla puolella. Aluksi varsinkin öisin oli tukalaa, mutta lämpöön tottui pian ja elo oli mitä mukavinta. Nyt on vaikea sopeutua kylmyyteen. Mikä pahinta kodin viileydessä makeanhimo yltyy. Lapissa ei paljon herkkuja syöty, muutaman kerran leipäjuustoa lakkahillon kanssa sekä pussillinen paikallista perinneleivonnaista kampanisua. Nyt haluaisin oikean ruoan sijasta mussuttaa pelkkää pullaa. Ja sehän seurakuntatyössä onnistuu.

Loma liikkumisineen, syömisineen, juomisineen ja nukkumisineen oli oikea terveysloma. Nyt täytyy pitää itsensä ruodussa. Täytyy. Erityisen tärkeää tuo on hiihtokauden lähestyessä loppuaan. Eilen kokeiltiin, miltä meno kotikuntoradalla maisemalatujen jälkeen maistuu. Nihkeää oli eikä kympin lenkin jälkeen katsottu tarpeelliseksi edes venytellä. Into hiipuu. Eipä silti, viimeinen lenkki Lapissakin oli aikamoista rähjäämistä. Ohut lumikerros ladulla teki kelistä niin tahmean, ettei luistoa ollut kuin nimeksi ja alamäet oli "hiihdettävä" vauhdikkaiden tasatyöntöjen sijasta. Hyvä maku jäi suuhun ainoastaan latukahvilassa syödystä munkista ja siitä, että lenkki tuli kaikesta huolimatta tehtyä. Kevät etenee ja sukset päätyvät pian kesäteloille. Etsintäkuulutetaan motivaatio sulan maan lajeihin.

Iltamenoja

Päivä on pidentynyt silmissä. Eilen sen huomasi, kun kävelimme luonto- ja kulttuuri-illasta kämpälle ja vertasimme viikon takaiseen pimeyteen. Nyt auringonkajo vielä valaisi tunturien takaa ja katulamput syttyivät empien. Kevät.

Täällä on lomasesonkina sentään muutakin ajanvietettä kuin ulkoilu ja ravintolaelämä. Luontokeskus Kellokkaassa on viikoittain asiantuntijoiden alustuksia paikallisista aiheista, luonnosta enimmäkseen. Pääsymaksu sisältää kahvin ja piirakkapalan. Viime viikolla puolisoni istuessa seminaarissa olin kuulemassa tunturipöllön elämästä.

Inarilainen luontokuvaaja Martti Rikkonen on seurannut tunturipöllöjä yli 30 vuoden ajan. Tuohon jaksoon on mahtunut vain kolme onnistunutta pesintää. Tunturipöllö onkin Suomessa luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. Pesiä on vaikea löytää, koska haravoitava alue on laaja ja vaikeakulkuinen, mutta onneksi linnut ovat paikkauskollisia ja yrittävät yleensä jatkaa sukua samoilla mäennyppylöillä. Asiantuntija huomaa jo pesälle saapuessaan onko toivoa uusista pöllöistä. Jos lintuvanhemmat eivät yritä häätää kuvaajaa pois, peli on menetetty. Laiskat vanhemmat ovat myös laiskoja ruokinnassa ja poikue menehtyy. Mutta sitten on niitä pöllöjä, jotka naarmuttavat pesälle pyrkijän ja jotka eivät murehdi huonoa sopulivuotta vaan neuvokkaina pyydystelevät jälkikasvulleen vaikkapa sitten muiden lintujen poikasia. Originellin valokuvataiteilijan alustus oli värikäs ja antoisa puhumattakaan upeista kuvista.

Eilen sain kullan kaveriksi, kun esitelmänpitovuorossa oli tutkija Mikko Jokinen, joka kertoi Lapin matkailun mielikuvista, elinkeinoista ja arkitodellisuudesta. Paljon mielenkiintoisia tutkimustuloksia siitä, miten paikalliset ihmiset kokevat luontoasiat ja matkailun alueellaan. Iloisinta oli huomata, ettei kyseessä ollut vain tutkimus tutkimisen vuoksi, vaan yritys vaikuttaa alueen toimijoihin siten, että matkailu pysyy jatkossakin kestävällä pohjalla. Lapissa Lapin tavalla.

Hiihtoa hiihtoa

Vielä kaksi hiihtopäivää ja sitten jo ajatuksin siivin etelään ja sunnuntaina kukonlaulun aikaan oikeasti. Mutta eikö lomaan ole muuta mahtunut kuin hiihto? No toki. Puolisoni istui viime viikolla kolmena päivänä työhönsä liittyvässä seminaarissa ja tällä viikollakin on hoitanut viestimin monenmoista etätyötä. Eh. Minulla on työn suhteen nollatoleranssi, mutta ei se estä, etteivätkö työasiat silloin tällöin kävisi mielessä. Mutta loma. Kropan rasittaminen rennosti ladulla ja leppoisat illat, jolloin ei tarvitse lähteä mihinkään eli kiireettömyys 24 tuntia vuorokaudessa, on mitä parhainta lomaa.

Kelit ovat suosineet, joskin maanantaina oli lämpöasteita ja paikkapaikoin sen verran herkkä suksi, että pito piti hakea hartioin ja käsivarsin. Käy työstä. Eilen oli kiusana lumisateen jälkeen pöhryinen latu, mutta muuten on luistoa ja pitoa riittänyt. Huomenna sään salliessa meininki uusille reiteille, ensin bussikyydillä Aakenustunturin kupeeseen ja sieltä hiihtäen takaisin.

Elämyksiä

Kun iltatuuli eilen ajoi pilvet kauas tunturin taakse ja almanakka lupasi täysikuuta oli aivan pakko lähteä toistamiseen ladulle nyt tunnelmalliselle kuutamohiihdolle. Olimme niin malttamattomia, että matkaan lähdettiin jo kahdeksan aikoihin, jolloin kuu vasta nousi. Alun seitsemän kilometriä Tunturijärvelle oli valaistua latua, joten matka joutui. Huomasi, että pakkanen oli kiristymässä, koska hiihtoviima nipisteli naamaa. Tunturijärvellä joimme lämmintä mehua ja käännyimme pimeään metsään. Kuu valaisi sieltä täältä puiden lomasta, mutta enimmäkseen oli luotettava latuun. Hyvin tuo onnistui paitsi alamäissä, joissa vauhti tahtomattakin nousi liikaa. Jarrutellen mentiin. Mutta suo-osuudet olivat yhtä juhlaa. Kuu valaisi, hangella kahden hiihtäjän varjot, hiljaisuus ja tähtitaivas. Kotiuduttua pakkanen oli kivunnut viiteentoista asteeseen, mutta lämmin suihku karkotti kylmän.

Tänään aurinko paistoi täydeltä terältä, joten päätimme kiertää Kukastunturin ylittävän maisemalenkin. Väkeä oli paljon liikkeellä. Matkalla törmäsimme kevättä soivaan metsoon, joka oli käheyttänyt komeimman äänensä ohi hiihtäville rementäessään. Rouvankipeä lintuherra oli hermostunut ja hyökkäili hiihtäjiä kohti, mutta vain näytösluonteisesti. Ladulla oli oikea kuvaussuma.

Huomioita

Vilkkailla laduilla kulkee jos jonkinlaista retkikuntaa. On parrakkaita perinnepukeutujia ja kilpakalleja trikoissaan, pariskuntia identtisine asuineen ja perheitä vauva-ahkioineen. Tuhannet tyylit ja vauhdit risteilevät laduilla sulassa sovussa keskenään. Lehdistä on luettu australialaisesta sauvoitta hiihtäjästä ja sokeasta englantilaisesta, jolta sujuu niin perinteinen kuin luistelutyylikin. Jälkimmäinen nähtiin alkuviikosta, kun hän oppaansa kanssa valmistautui jatkamaan latukahvilalta matkaa eikä kyseessä ollut mikään pikkulenkki.

Oli meno millaista tahansa yhteistä kaikille on liikkumisen ilo. Muutama päivä sitten aurinkoisella aamulenkillä vastaan hiihti ulkomaalaisen näköinen kaveri autuas hymy kasvoillaan. Saatoin kuvitella tuon sisikunnassa läikähdelleen tunteen. Eddie ihmemaassa.

Ihmemaa tämä upeine maisemineen ja hulppeine latuverkostoineen totisesti on. Totisesti. Joskus liiankin. Paikallislehdestä tuli luettua sekin tosiasia, että pipon kireys on suoraan verrannollinen talvella hiihdettyjen kilometrien määrään. Ikävä tunnistaa tuo itsessään. Tänään oli hermo mennä tuulen roskaamiin latuihin. Kaarnaa, neulasta ja oksanpätkää oli paikkapaikoin niin paljon, että jarruttivat menoa ja tietenkin alamäissä. Harmitti sekin, ettei älytty valita lenkille luistelusuksia, joilla olisi päässyt pois roskarännistä. Seitsemäs päivä on leirielämässäkin kriisialtis, joten ehkä tämä tästä, ja suksi kulkee taas hymyssä suin.